Tämän otsikon sanat lausahti naapurini, kun juttelimme ihmisten luontosuhteesta. Kuinka asian ytimessä hän olikaan. Olen viime aikoina pohtinut paljonkin sitä, miksi ihmiset käyvät luonnossa. Ja kuten aiemminkin jo pohdin, on tarinoita varmasti yhtä monta kuin ihmistäkin.

Tuota juttua kirjoittaessani jäin miettimään omaa luontosuhdettani. Siinä, missä nykyään metsä, luonto ja retkeily ovat jo niin iso osa omaa elämäntapaani, identiteettiä, ei se ollut sitä vielä jokunen vuosi sitten.

Jos palataan ajassa taaksepäin niinkin kauas, kuin omaan lapsuuteeni ja nuoruuteni, oli luonto olennainen osa arkeani. Tenavana leikittiin kodin takana olevassa metsässä, rakennettiin majoja ja kiipeiltiin puissa. Ystäväni kanssa meillä oli omat hevoset, jotka todellisuudessa olivat kaksi kiveä, mutta kukapa sitä eroa edes huomasi. Niiden kanssa ratsastettiin vaikka kuinka moniin auringonlaskuihin.

Partion aloitin 6-vuotiaana ja sitä harrastusta jatkoin läpi teini-iän. Vasta muutettuani opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle, jäi partio ja aika pitkälle myös luonnossa liikkuminen. Luonto ei täysin tietenkään päässyt puutarha-alan opintojen myötä unohtumaan, mutta tulokulma oli kyllä aika erilainen.

Retkeily palasi vasta ruuhkavuosien ja ylikunnon mukana, kun piti keksiä jotain, mikä auttaisi minua palautumaan ja paikka, jossa saisin olla täysin omissa ajatuksissani. Koiran kanssa olin toki metsälenkkejä tehnyt, mutta se tietoisuus siitä, että juuri metsä on se elementti, mitä kaipasin, tuli hieman jälkikäteen. Muistan aika tarkasti sen hetken ja paikan, kun vain mietin, että tässä se on, tasapaino löytyy luonnosta. Ja siitä alkoi maltillinen palautuminen ylä- ja alamäkineen, elämän sykeröineen, kaaoksineen ja järjestyksineen.

Opettelin olemaan enemmän ja enemmän yhtä luonnon kanssa, löytämään sen yhteyden, jonka olin kadottanut. Aluksi luonnossa liikkuminen oli minulle enemmän unohtamista. Halusin paikan, jossa voin vain olla minä. Pikkuhiljaa luonto alkoi voimaannuttaa. Kiinnitin enemmän huomiota, halusin muistaa ja tiedostaa. Mikä voima luonnolla onkaan, koska siellähän on kaikki. Kiertokulku, uuden syntyminen, elämä, kuolema, kaikki se löytyy aidoimmillaan luonnosta.

Ja silti kaikki vastaukset ovat jo valmiina, jos vain ymmärtäisimme kuunnella. Luonto ei toimi epäloogisesti, me ihmiset usein toimimme.

Voimme hukuttaa ja unohtaa monet näistä asioista arkeemme, suorittaa, mennä vain eteenpäin, etsiä uusia keinoja selvitä arjesta, väsymyksestä. Ja silti kaikki vastaukset ovat jo valmiina, jos vain ymmärtäisimme kuunnella. Luonto ei toimi epäloogisesti, me ihmiset usein toimimme.

Kuvat on otettu Mustila Arboretumista, kun kävin muutama viikko sitten töiden jälkeen kuvaamassa juuri alkanutta ruskaa. Mietin samalla kesän ja kauden loppumista. Kun aurinko ei enää paistanutkaan lempipaikalleni samasta kulmasta, kun kesän vehreys muuttuu pikkuhiljaa hidastamiseksi ja odottamiseksi. Kun syysmyrkkylilja kukinnallaan kertoo talven olevan jo lähellä, kun puut tiputtavat lehtensä ja keräävät voiman juuriinsa, kun kasvit ovat jo muodostaneet siemeniä, joilla jatkavat sukuaan, kun kaikki on kovin rauhallista.

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *