Suomaisemassa on mielestäni aina ollut jotain todella arvokasta. Siinä missä joku toinen näkee vain karun ja ankean suon, minä lähes haukon henkeä ihastuksesta. En tiedä, mikä suossa viehättää, ehkä se erilaisuus ja karuus. Suolla kulkiessa aistini herkistyvät luonnolle entisestään, täytyy katsoa mihin astuu, olla läsnä juuri siinä hetkessä ja askelta täytyy hidastaa oikein kunnolla, jos aikoo huomata sen kaiken, mitä suomaisema pitää sisällään.
Hämmäauteensuolla olen käynyt useamman kerran, mutta joka kerta sinne on aivan yhtä mukavaa palata. Muutama vuosi sitten kirjoitin aiheesta myös Retkipaikkaan ja tämä juttu on luettavissa myös kirjasta Retkipaikka – uudet seikkailut.
Hämmäauteensuolle tulee poikettua aika matalalla kynnyksellä, koska reitti ei ole kovin pitkä, alle kaksi kilometriä ja on rengasreitti. Aivan lopussa kävellään samaa reittiä takaisin, kuin mistä tultiin.
Reitti lähtee kulkemaan ensin vanhan kuusimetsän suojassa, kunnes vastaan tulevat pitkospuut ja infotaulu vinkkaavat kääntymään oikealle. Suo avautuu ensin kitukasvuisten mäntyjen johdattelemana kohti aukeaa, josta näkee kauas suon toiselle laidalle.
Ruska alkoi olla kauneimmillaan ja suolla sitä pääsee ihailemaan pääosin maaruskana. Polun alkupäässä vaihdoimme muutaman sanasen karpaloita poimimaan tulleen pariskunnan kanssa. Marjojen ja sienten kerääminen suolla on sallittua, vaikka paikka onkin rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla ja se on valtakunnallisessa soidensuojeluohjelmassa.
Pitkospuut on rakennettu vuonna 2004 ja paikka paikoin niitä on uusittu. Ne ovat mukavan leveät kulkea ja koirakin oli tyytyväinen, etteivät tassut lipsahdelleet lankkujen välissä olevaan rakoseen. Levennyksiä olisi voinut ehkä olla pari lisää, jotta väistäminen olisi ollut pitkospuilla helpompaa. Joka kerran täällä käydessäni ainakin kerran täytyy pitkospuilla funtsia, mihin sitä väistäisi, ettei ole polvea myöten suossa. Kohde on varmasti suosittu mm. pikkulapsiperheiden keskuudessa, koska reitti on juuri sopivan pitkä pienelle päiväretkelle ja laavu on kätevästi reitin puolivälissä.
Laavulta matka jatkuu takaisin kohti parkkipaikkaa, ensi kuusimetsän läpi ja sitten hetken aikaa taas pitkospuilla suon puolella. Loppumatka kuljetaan taas metsässä osittain samaa reittiä, kuin mistä olimme tulleet.
Ja kuten monesta muustakin reitistä, oppii tästäkin aina jotain uutta. Faktoja tarkistellessani, luin Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön verkkosivuilta, että takaisin lähtee toinenkin, hieman pidempi reitti (2 km), joka kulkee läpi vanhan kuusimetsän ja jatkuu soratietä pitkin takaisin parkkipaikalle. Tämähän täytyy käydä katsastamassa.
Tälläkin kerralla tuli taas todistettua se, kuinka luontopolut ja metsä tarjoavat jokaiselle jotakin. Sen lisäksi, että jutustelimme karpalonpoimijoiden kanssa, oli laavulla perhe nuotiolla syömässä eväitään ja takaisintullessa tapasimme vielä miehen, joka oli pyöräillyt Karhusjärven suunnasta ja kävi poikeamassa Hämmäauteensuolla.
