Enpä arvannut, mitä kaikkea saisin kokea, kun lähdimme kiertämään Rutolan kyläpolkua Lappenrannassa vanhempieni kanssa. Sen verran olin kartasta katsonut, että reitti on sopiva päiväretkikohde ja tallentanut osoitteen navigaattoriin.
Nyt jälkikäteen vielä lisätietoa kohteesta etsiessäni, minulla on koneella auki vähintään 20 välilehteä. En vain malttanut olla hakematta hieman lisää tietoa kohteesta, koska raunioitunut saha vei minut tutkimaan Rutolan ylivientilaitosta, Salpalinja taas laajentamaan sivistystäni siltä aihealueelta ja taas kerran törmäsin Väliväylään, jonka varrella jo aiemmin kirjoittamani Kyykoski ja Taikinakoskikin ovat. Ehkä tämä Väliväylä vielä joskus eskaloituu siihen, että lähden sen melomaan itsekin.
Rutolan kyläpolku lähtee Rutolan VPK:n palotallin pihasta, jonne auto kannattaa jättää. Jos paikka ei ole entuudestaan tuttu, vie navigaattorin osoite Munterontie 216, Lappeenranta perille.
Reitti lähtee viemään kylätietä pitkin ja se on merkitty sinisin tolpin. Aluksi kävelemme pitkin kylätietä, kunnes tie poikkeaa vielä pienemmälle tielle. Opastauluja on matkan varrella säännöllisin välimatkoin ja pysähdymme lukemaan ne kaikki. Vanhaa palotallia seuraa sahan konttori ja hetken päästä sahan vanhat asuinrakennukset, joista osasta on jäljellä enää kivijalat.
Asuinrakennuksilta polku kääntyy kohti metsää ja sieltä sahan raunioille. Saha oli rakennettu 1900-luvun alussa, se paloi vuonna 1910 ja tilalle rakennettiin uusi saha. Tämä oli toiminnassa parikymmentä vuotta, ennenkuin toiminta lakkautettiin kannattamattomana vuonna 1932.
En osaa edes kuvitella, millaista työ on mahtanyt tuohon aikaan olla. Aluksi tehtiin 10-12 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa, kunnes työaikalaki vuonna 1917 muutti työpäivät 8 tuntisiksi.
Nyt jäljellä oli enää kivijalat ja kasa tiiliä.
Sahalta polku vie Lapatonniemeen, jonka ohi aikoinaan uittoliikenne kulki. Väliväylän reittiä pitkin tukit uitettiin Saimaalta kohti Kymijokea välivientilaitoksen kautta. Nyt paikka toimi venesatamana.
Lapatonniemestä polku jatkuu kylätietä ja rantaa pitkin. Rannan tuntumassa on uponnut vene. Mikä lie ollut sen tarina. Rannasta kylätie vie hiekkatielle ja lopulta Vanhalle Mikkelintielle, jota kuljetaan hetken aikaa.
Salpalinjan Hovin kulmalta kannattaa poiketa tien toiselle puolelle katsomaan bunkkereita ja tutustumaan Salpalinjan historiaan. Paikalla on konekiväärikorsu sekä majoituskorsu. Jos mukana on taskulamppu tai sellainen löytyy puhelimesta, voi korsuihin käydä kurkkaamassa sisälle.
Olin kyllä varautunut taskulampun kanssa, mutta ihan rehellisyyden nimissä sisään kurkistaessani, ei mieli tehnytkään mennä sen pidemmälle. Kurkimme siis vain ovelta tätä yhtä Salpalinjan monista bunkkereista.
Näitä Salpalinjan korsuja löytyy aina Suomenlahdelta Lappiin asti, kun vuosina 1940-44 rakennettiin linnoiteketju Salpalinja turvaamaan Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Näihin olen kyllä törmännyt useammassakin paikassa ja täytynee jatkossa perehtyä aiheeseen vähän paremmin.
Korsujen jälkeen palataan taas takaisin samaa reittiä Vanhalle Mikkelintielle ja hetken päästä käännytään takaisin Munterontielle, jonne tullessa käännyttiin autolla. Hiekkatiellä vastaan tulee vielä miehistöluola, jota kurkistelimme ulkopuolelta.
Miehistöluolan jälkeen matka jatkui vielä hetken hiekkatietä, kunnes se palasi takaisin lähtöpisteeseen. Kokonaismatka oli alle 4 kilometriä, mutta reitti oli kyllä niin mielenkiintoinen, että aikaa meillä taisi mennä kaikkinensa kolmatta tuntia. Harvemmalle luontopolulle osuu näin paljon historiaa ja mielenkiintoisia asioita.