Ystäväni vei minut pari viikkoa sitten tutustumaan oman kylän nähtävyyksiin eteläiseen Kouvolaan. Päivän aikana sain nähdä mm. vanhan paperitehtaan rauniot, Uolevinkirkon kivet, Liikkalan linnoituksen ja Hevoshaan arboretumin. Kirjoittelen muista kohteista vielä lähitulevaisuudessa, mutta aloitetaan Hevoshaan arboretumista.

Arboretum on osa entistä Sippolan Hovia ja siirtyi 1900-luvun alkupuolella Kymi-yhtiön omistukseen. Nykyään maat omistaa UPM-Kymmene. Sippolassa on aikanaan toiminut metsäkoulu, jonka lopettamisen jälkeen Hevoshaan arboretumin puulajikokoelma on jäänyt kaikessa rauhassa paikoilleen kasvamaan aina 1990-luvun lopulle asti, jolloin Mustilan arboretum aloitti yhteistyön UPM Kymmenen kanssa tarkoituksena kunnostaa ja nuorentaa Hevoshaan arboretumin istutukset. Suurin osa puista onkin istutettu jo 1930-luvulla, joten niillä todella alkaa olla jo ikää.

Sen huomaa heti arboretumin parkkipaikalta (Silmuntie 140, Sippola) lähdettäessä kohti metsää. Tuntuu, kuin metsä olisi jätetty uinumaan ikiaikaista unta ja hiljaa mielessään se toivoisi, että joku herättäisi sen taas henkiin.

Merkitty reitti tekee kahdeksikon muotoisen lenkin ja reitin varrelle on merkitty paljon tietoa eri puulajeista. Tämä kohde toimii varmasti ihan jokaisena vuodenaikana, mutta ei liene yllätys, jos väitän, että alkukesä voisi olla kasvillisuuden puolesta sitä runsainta aikaa. Taukopaikan luona kasvavat alppiruusut ja atsaleat eivät varmasti jää alkukesästä huomaamatta.

Taukopaikalla istahdimme alas ja kaivelimme eväät ja kahvit repuista. Penkit ja tulipaikka olivat täynnä lehtikuusen neulasia ja ne toivat mieleen vielä viimeiset hetket syksyn ruskasta.

Taukopaikalla istuessamme tapasimme muutamia ihmisiä, jotka olivat tulleet päiväkävelylle, kuvailemaan tai bongailemaan lintuja. Tällainen hieman luonnontilaan jäänyt metsä palvelee varmasti useampaa kävijää.

Eväät syötyämme jatkoimme matkaa. Puusto muuttui havumetsävoittoisesta puustosta lehtimetsäksi. Tuntui, kuin olisi tullut täysin uuteen metsään. Polku tuntui vain kapenevan ja kapenavan, kun metsä yritti sulkea sitä takaisin luonnontilaiseksi, mitä syvemmälle metsään sukelsi.

Lopulta reitti palasi takaisin taukopaikan ohi vievälle tielle ja sukelsi taas hetken päästä takaisin metsään. Aurinko alkoi pikkuhiljaa taittaa varjoja männyistä pidemmiksi ja pidemmiksi. Puolukoiden lehdet heijastelivat tummanvihreinä auringon osuessa niihin. Metsä näytti taas kovin erilaiselta. Lehtimetsästä ei ollut tietoakaan ja katseen saattoi siirtää kauemmas metsään. Mäntyjen rungot nousivat korkeuksiin, ennenkuin ne alkoivat peittää maisemaa.

Ja kuin loppuhuipennuksena ennen parkkipaikalle saapumista sukelsimme vanhaan kuusimetsään, jonne valo siivilöityi vain hieman oksien välistä. Tuntui, kuin olisimme tulleet menninkäisten kotiin.

Reitin pituudeksi tulee noin 3 kilometriä ja se kulkee pitkin metsäpolkuja sekä metsäteitä. Arboretumiin istutetut kasvit tuovat mukavaa vaihtelua tavalliselle metsämaisemalle. Reitin varrella on paljon infokylttejä, mutta muuten reittiä ei varsinaisesti ole merkitty.

Suosittelen tätä kohdetta päiväkävelylle. On harvoja paikkoja, missä tuntee ajan pysähtymisen. Tämä on yksi niistä.

Kuvat minusta: Sini Immonen

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *