Onhan näitä harmaita päiviä ollut jo monta. Marraskuu toi tullessaan alastoman luonnon, päivien lyhenemisen ja ajatusten laahaamisen. Huomaan tahdin hidastuvan entisestään, asiat alkavat olla vähän sinnepäin ja kesän innostuneisuus on jäänyt talviunille. Kesän aamuihmisestä ei ole jäljellä paljoakaan ja toivon, että voisin herätä auringonnousun kanssa samaan aikaan. Tai myöhemmin.
Olen koittanut ottaa päivän lyhyistä, valoisista hetkistä kaiken irti ja käynyt ulkona, nauttinut rapsakasta alkutalven pikkupakkasesta, iloinnut niistä pienistä valkoisista hetkistä, kun lumi on juuri satanut maahan.
Olen neulonut kyllästymiseen asti, tuntenut ylpeyttä jokaisesta valmistuneesta villasukasta ja villapaidasta. Olen lukenut kirjoja ja palannut uudestaan ja uudestaan samoihin kauniisiin lauseisiin ja miettinyt, kuinka joku osaakin kirjoittaa niin kuvaavasti.
”Syksy oli kulunut pitkälle. Nuuskamuikkunen taivalsi etelään päin, toisinaan hän pystytti telttansa ja antoi ajan mennä menojaan. Hän kuljeskeli umpimähkään, katseli ympärilleen mitään miettimättä, muistelematta ja nukkui paljon. Hän oli valpas mutta ei hitustakaan utelias, eikä häntä liikuttanut minne hän kulki – hän halusi vain vaeltaa eteenpäin.
Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Kaikki oli lakastunut ja kuollut, mutta maatuneesta maankamarasta nousi kohisevalla voimalla myöhäissyksyn salainen puutarha – kiiltävien, turvonneitten kasvien outo lajisto, jolla ei ollut mitään tekemistä kesän kanssa. Paljaat mustikanvarvut olivat kellanvihreitä, ja karpalot tummia kuin veri. Piileksivät sammalet ja jäkälät alkoivat kasvaa, kunnes koko metsä oli niiden.”
-Muumilaakson marraskuu
Sanotaan, että marraskuu on harmaa, mutta kyllä antaisin tämän tittelin ennemminkin joulukuulle. Marraskuu pääsi yllättämään muutamilla kauniilla päivillä, jotka pyyhkäisivät harmaat mennessään. Nähtäväksi jää, mitä tämä kuukausi tuo tullessaan. Nykyään lumi ei ole enää niin itsestäänselvyys, mutta onneksi on joulunodotus.
Kuvat on otettu Mustilan arboretumista joulukuun alussa.