Tiedän, että suuri osa meistä aloittaisi aiheesta kysyttäessä lauseen samalla tavalla: ”Enpä olisi arvannut vielä tammikuussa, mitä tämä vuosi tuo tullessaan.” Kulunut vuosi on varmasti ollut meille kaikille se vähän erilainen ja tuskin kukaan on pystynyt välttymään koronan aiheuttamilta muutoksilta.
Tammikuussa retkeilin ja kiertelin uusia reittejä ja luontopolkuja, nautin ulkoilmasta. Samalla pohdin, teenkö oikeasti itselleni oikeita asioita. Vuoden vaihtuminen merkitsee minulle aina asioiden kyseenalaistamista, edellisen vuoden yhteensummaamista ja tarvittaessa asioiden uudelleenjärjestämistä.
Olin jo pitkään miettinyt, että ovatko asiat, joita tein, niitä, mitkä olivat oikeasti minua, vai vain niitä, joita tein siksi, että ne olivat helppoja. Koska minulla ei ollut energiaa tehdä muutosta.
Helmikuussa kävimme ystäväni kanssa Israelissa ja muistan, kuinka juuri ennen reissun alkua alkoi koronauutisia tipahdella enemmän ja enemmän. Silti se tuntui vielä kovin kaukaiselta asialta. Enemmän silloin mietitytti uutisoitu tilanne Yhdysvaltojen ja Lähi-Idän välillä. Kohteessa nämä kaikki pohdinnat kuitenkin unohtuivat ja saimme viettää oikein rennon lomaviikon.
Maaliskuussa korona hieroitui oikein huolella vasten kasvoja. Uutiset muistuttivat aiheesta joka hetki.
Herään ennen kellonsoittoa. Auringonsäteet kurkkivat ikkunasta sisään ja tuntuu ihan keväältä. Kello on niin vähän, että olisin voinut nukkua vielä tovin, mutta ei nukuta. Pieni levottomuus jäytää sisälläni, vaikka se ei ulospäin näykään.
Astelen raput alas keittiöön. Aamun valoisuus kohtaa minut uudelleen. Mietin, kuinka kaikki on kuin ennenkin, mutta jotain on muuttunut. Tarkistan uutisista, onko yön tai aamun aikana tullut jotain uutta. Uutisia tunnutaan kirjoittavan jatkuvalla syötöllä, mutta olen enemmän kiinnostunut ihan vain informatiivisesta faktasta. Aiheen ympärillä pyörivä uutisointi alkaa jo vähän ärsyttää.
Viime päivinä olen tiedostanut tiedostamattoman. Korona-virus pyörii alitajunnassani lähes jatkuvalla syötöllä. Herään näihin hetkiin aina jälkikäteen. Katselimme jälkikasvun kanssa elokuvan ja vasta jälkikäteen tajusin, että hei, nyt en ole miettinyt aihetta pariin tuntiin. Se on hiipinyt mieleeni pikkuhiljaa, aiheuttanut levottomuutta ja epävarmuutta. Ne tunteet saavat olla siellä, enkä lähde peittelemään niitä turhalla huumorilla saati panikoinnilla tai hysterialla. Vastaantaistelu ei ole ehkä nyt se paras tie. Annan olla ja sopeudun. Tilanne on mikä se on. Minun mielipiteelläni ei ole väliä.
Annan mieleni kääntyä hieman enemmän sisään ja tutkailen. Kaikki on hyvin. Epävarmuus on varmasti jokaisen mielessä; kenellä se on uhka omasta terveydestä, kenellä taloudellisesta toimeentulosta tai ehkä jostain ihan muusta.
Näin kirjoitin aiheesta maaliskuussa. Kun ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella ja mihin uskoa. Vaikka omaan mielestäni hyvän medialukutaidon, aiheutti tilanne kuitenkin aikamoista hämmennystä.
Maaliskuussa jäivät tauolle myös ohjaamani ryhmäliikuntatunnit ja pt-ohjaukset. Se toki harmitti, mutta toisaalta toi hieman helpotusta omaan työmäärään.
Huhtikuusta kesäkuuhun meno olikin aikamoista. Koronan vuoksi kaikki kotiin liittyvät investoinnit kasvoivat ja tämä näkyi myös puutarhoilla. En muista alkukesästä oikeastaan muuta, kuin sen, että olin töissä. Tämän lisäksi muutama omassa puutarhassa aloitettu projekti vaati loppuunsaattamista.
Vaikka olo oli tuona ajanjaksona ajoittain melko väsynyt, koin, että asiat, joita tein, olivat minua. Työn vastapainona hautauduin omaan puutarhaani ja nautin alkukesän luonnon heräämisestä. Iltaisin istuskelin kasvihuoneessa ja nautin pidentyvistä, valoisista illoista.
Vasta kesäkuun loppupuolella kävin ensimmäisellä yön yli reissulla ystäväni kanssa. Menimme SUP-laudoilla saareen ja istuimme iltaa kesäkuun lämpimässä illassa.
Heinäkuussa aika kului puutarhaa hoidellen ja alkukesän kiireistä palautuessa. Keräsimme kirsikoista ennätyssadon ja niistä tehtiin niin mehua, hilloa, piirakkaa sekä likööriä.
Puutarhassa puuhastellessa tuli mietittyä myös paljon asioita aivan laidasta laitaan. Tein mm. päätöksen siitä, että en ota enää ryhmäliikuntatunteja ohjattavaksi. Niin paljon kuin siitäkin työstä pidin, tuntui kuitenkin, että se ei antanut enää itselleni sitä, mitä se aikanaan oli. Päätöksen lopettamisesta tehtyäni olo tuntui helpottuneelta. Siitä kai tietää, että ratkaisu on oikea.
Elokuussa arki palasi takaisin kuvioihin koulujen alettua. Kesä mentiin vähän ”ellun kanoina” päivästä toiseen vaan hengaillen. Arjen palattua kuvioihin järjestelin myös oman päivärytmini uusiksi. Tuntui mukavalta olla illat kotona, kun ei tarvinnut lähteä ohjaamaan tunteja. Vapaapäivät olivat oikeasti vapaapäiviä ja tuntui, että palauduin. Tapasin ystäviäni, treenasin, vietimme vanhimman neidin rippijuhlat pienellä porukalla.
Huomasin, että muutosten tekeminen toi vapautta ja tilaa uusille asioille. Opettelin uudestaan sanomaan ei ja välillä tuntui, että olisin voinut sanoittaa elämästäni Ei-laulun. Ystävänikin naureskeli minulle jotain ärhäkästä keski-ikäisestä naisesta, mutta itse kutsuisin sitä vain vaiheeksi, joka kulminoitui hieman ponnekkaammaksi omien mielipiteiden ääneen sanomiseksi. Ehkä eniten ärsytti se, että olin ollut hiljaa ihan liian pitkään. Nyt halusin kirjoittaa vain itse omaa tarinaani.
Syyskuussa retkeilin luontopolkuja, kävin joogaretriitillä ja tuntui, että vaikka koronan toinen aalto nostikin päätään, en antanut sen vaikuttaa omaan arkeeni negatiivisesti. Vähensin kaupassa käynnit minimiin ja lisäsin luonnossa liikkumista ja nautin lisäntyneestä ajasta kotona.
Syyskuun lopussa tein myös sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten; uudet sivut blogilleni. Samalla päätin, että rajaan kirjoittamiani aiheita enemmän luontoon liittyviksi. Se on kuitenkin itselleni se juttu, mistä haluan kirjoittaa.
Lokakuussa nautin retkeilystä ja ruskan tuomista kauniista väreistä. Työt siirtyivät enemmän kotitoimistolle ja pystyin muokkamaan työpäiväni niin, että pääsin retkeilemään enemmän. Viikonloppuisin retkeilin päiväretkiä ystävieni ja vanhempieni kanssa. Ihania retkeilykohteita löytyi niin läheltä, kuin hieman kauempaakin. Tänä vuonna lokakuu olisi voinut jatkua loputtomiin.
Marras- ja joulukuussa alkoi tuntea jo päivän lyhentymisen ja retkeilyt piti suunnitella niin, että valoisasta ajasta sai mahdollisimman paljon irti. Huomasin myös itsessäni vauhdin hiipuvan. Mukauduin syksyn ja alkutalven tuomaan pimeyteen ja energioiden laskuun. Nukuin enemmän, kaivoin langat ja puikot esiin, nautin myös paikallaanolosta.
Vaikka takana on hyvin erilainen vuosi kaikin puolin, olen kokenut tulleet muutokset pääasiassa hyviksi. En ole antanut koronan tuomien rajoitusten liikkumiseen mennä liiaksi pään sisälle, vaan olen pyrkinyt löytämään uusia tapoja arjen sujumiseen.
Ihan rehellisesti voisin sanoa, että tämä vuosi on tuonut enemmän hyvää, kuin huonoa omalle kohdalleni. Olen vähän väkisinkin joutunut pysähtymään asioiden äärelle ja miettimään, palveleeko nykyinen arkeni minua enää. Olen muokannut arkeani enemmän itselleni sopivammaksi, löytänyt minut uudelleen ja se tuntuu aika mukavalta. Avain siihen on ollut rehellisyys. Rehellisyys voi toki olla aika pelottavaa ja ahdistavaakin, mutta sanoisin, että se on sitä suurinta rakkautta itseä kohtaan.
Ensi vuoteen lähden hyvin levollisin mielin. Tottakai toivon, että tämä koronatilanne ei jatku loputtomiin, mutta toivon myös, että se jättäisi kaikille meille myös jotain hyvää muisteltavaa.