Lauantaiaamuna ajellessani kohti Lappeenrantaa aamun värit avautuvat horisontissa vaaleanpunaisesta hempeään siniseen. Oikealla puolella tietä aurinko nousee oranssina pallona ja kiittelen mielessäni, että tie on niin suora. Pystyn ihastelemaan talvista maisemaa, josta pystyisi päättelemään jo ilman lämpömittariakin, että pakkasta on yli 20 asteen.

Ikuisena vilukissana mietin, onko minulla tarpeeksi vaatetta päällä. Jaloille tulee todennäköisesti kylmä, koska toppahousuja sovittaessani totesin ne aivan liian pieniksi ja siinä järkytyksen tilassa tulin vetäneeksi jalkaan ne ei niin lämpimät talvikengät. No, ehkä minä pärjään. Niille housuille, tai lähinnä niiden kantajalle täytyy tehdä jotain, manailen mielessäni. Kuinka ne voivatkaan kutistua noin vuoden aikana.

Ajellessani noutamaan lapsuudenystävääni mietin, milloin olemme tavanneet viimeksi. En muista. Siitä on aivan liian monta vuotta. Olemme toki pitäneet yhteyttä muuten, mutta jostain käsittämättömästä syystä tapaaminen on jäänyt. Onneksi tiedän, että hän kuuluu niihin ikiaikaisiin ystävyyksiin, joiden kanssa tarina jatkuu tavattaessa, aivan kuin aikaa ei olisi välissä ollutkaan.

Olemme sopineet yhteisestä retkestä Mikonsaareen. Repussa on eväät laavulle ja ystäväni oli onneksi niin ennakoiva, että oli ottanut jopa muutaman klapin mukaan. Ei tarvitsisi tuskailla puiden syttymisen kanssa.

Ajelemme Mikonsaarentietä pitkin ja väkisinkin mietin, että täällä asuu varmasti onnellisia ihmisiä. Ei tällaisissa maisemissa voi olla pitkään pahalla päällä.

Luontopolun parkkipaikka on tien oikealla puolella. Muistan, kun aikanaan kävin täällä ensimmäistä kertaa, meinasin pysähtyä jo niille kahdelle aiemmalle parkkipaikan merkillä varustetulle tienlevennykselle. Mutta ei, luontopolun parkkipaikka on vielä pidemmällä.

Luontopolku lähtee aivan parkkipaikan vierestä. Puomissa roikkuu käytetty kasvomaski. Niskakarvani nousevat aina, kun näen kauppojen pihalla maahan viskattuja maskeja, mutta että täällä luontopolullakin.

Kävelemme ensin polkua pitkin rantaan ja käymme ihastelemassa järvimaisemaa, jäätynyttä Saimaata, jonka jään päälle on satanut jo hyvä kerros lunta. Järvi saa sykkeeni ja verenpaineeni laskemaan aina, siihen maisemaan en kyllästy koskaan.

Jatkamme matkaa kohti laavua. Emme jää tällä kertaa lukemaan infokylttejä, joita on uusittu sitten viime käyntini. Tänne täytyy tulla ehdottomasti kesällä uudestaan, kun luonto ei enää nuku. Silloin myös infotaulut pääsevät oikeuksiinsa.

Vaihdamme kuulumisia ja välillä mietin, että onneksi luontopolku on talvella näin hiljainen. Kaksi keski-ikäistä naista kuromassa ehkä kymmenen vuoden kertomattomat tarinat höystettynä hieman kyseenalaisella huumorilla voivat kuulostaa ulkopuolisen korvaan vähän hömpsähtäneiltä.

Käymme kurkkaamassa näköalapaikalta maisemaa ja jatkamme matkaa laavulle. Ystäväni kaivaa repustaan kuivat klapit ja minä sytykkeet. Puut lähtevät palamaan ensimmäisellä sytykepalalla. Omia puita ei tietenkään tarvitse paikalle tuoda, mutta tällä kertaa se helpotti kummasti toimintaa. Pitkästä puusta sahaaminen ja kirveen kanssa heiluminen jäi välistä ja pian meillä olikin oikein passelit tulet ja hiillokset päivän retkieväisiin.

Minä asettelin ritilälle jo repussa jäätyneitä nakkeja ystäväni kaivellessa tuoreita Kesämäen lihapiirakoita repustaan. Tällaisessa pakkasessa ei houkuttanut valmistaa sen erikoisempia retkilounaita. Lihikset nakilla ja ketsupilla/sinapilla maistuivat laavulla istuskellessamme oikein gurmeelta ja kun jälkiruuaksi lämmittelimme nuotiolla vielä pullaa lämpimän kahvin kanssa, ei paremmasta olisi voinut toivoakaan.

Laavulta jatkoimme matkaa rantaa pitkin, kunnes polku kääntyi posipäin rannasta rinnettä ja portaita ylös. Kävelimme reittiä pitkin saaren toiselle reunalle, jossa Saimaa näyttäytyi sellaisena, kuin sillä on poukamissa tapana näyttäytyä. Rannassa kasvoi järviruokoa ja puiden varjot peittivät puolet poukamasta.

Reitin loppupuolella on kaivo, jonka ympäristö on varmasti kesäaikaan kaunis. Lehtomainen tunnelma oli aistittavissa näin talvellakin ja jatkaessamme matkaa polkua pitkin, kaartuivat lehtipuiden oksat polun yli kuin vahvistaakseen lehtomaista maisemaa.

Juuri ennen parkkipaikkaa polun laidassa on riihi, joka on toiminut sodan aikana 1940-luvulla vartiotupana. Riihen seinissä näkyy vieläkin puumerkkejä tältä ajalta.

Mikonsaaren reitti on 2,5 km pitkä ja matkan varrella maisema muuttuu havumetsästä järvimaisemiin ja lopulta lehtipuiden valtaamaan lehtomaisemaan. Reitti sopii hyvin kuljettavaksi jokaisena vuodenaikana.

Illalla kotiin ajellessani olen niin iloinen siitä, että pakkasesta huolimatta tuli lähdettyä metsäretkelle, näin ystäväni ja päätimme, että enää ei koskaan anneta tapaamisten välin venyä näin pitkäksi.

Kotiin päästyäni koira katsoo minua loukkaantuneella ilmeellä. Savunhajuisesta takista se osaa varmasti päätellä, että se oli jäänyt jostain olennaisesta paitsi. Turha sille on selitellä pakkasista, parempi sanoa, että ensi kerralla sitten.

Korjaan penkiltä aamulla sovittamani toppahousut ja totean, että nehän eivät ole minun, vaan lasteni jo käytöstä poistuneet. Kaivelen omani laatikon pohjalta ja ne istahtavat jalkaani, kuten niiden kuuluukin. Huh.

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *