Viime päivät ovat olleet kovin mustavalkoisia. Luonnossa ottamia kuvia täytyy katsoa tarkasti, jotta niistä löytäisi edes pieniä merkkejä muista väreistä. Ehkä luonto haluaa kertoa kulkijalleen, että on aika levätä, tyynnyttää mieli turhista kuohuista ja katsella vain tasaista, rauhallista maisemaa, jossa värien sijaan on nyt erilaisia muotoja.
Pyrin järjestämään ainakin pari kertaa viikossa aikaa, jolloin ehtisin kävelylle valoisan aikaan. Aurinkoenergia lataa akkuja aivan toisella tavalla, kuin katulamppujen alla, teillä kuljetut kävelyt.
Viikko sitten, juuri niiden lumisateiden jälkeen päätin lähteä työpäivän lomassa pienelle, kolmen kilometrin pituiselle, merkitylle luontopolulle Mustilaan. Heti polun alkupäässä mietin, että onkohan tässä mitään järkeä, mutta sidoin kengännauhat hieman kireämmälle, vedin säärytimet kenkien päälle ja niin ylös pitkin säärtä, kun ne vain nousivat ja lähdin tarpomaan polulle, jota kukaan ihminen ei ollut kulkenut aikoihin. En tiedä, oliko edellisten päivien lumisateet peittäneet jäljet niin tehokkaasti vai eikö täällä tosiaan ollut kukaan kulkenut. Toisaaltaan, miksipä olisi. Arboretum saa nukkua varmasti aika rauhassa talvikuukaudet, kun alppiruusut eivät kuki ja erikoisemmat lehtipuutkin ovat vain rankoja muiden joukossa.
Alkumatkasta jaan polun peuran tai kauriin jälkien kanssa. Jäljet tekevät niin villejä loikkia ja käännöksiä, että väkisinkin mietin, mitä ihmettä ne ovat puuhanneet. Jälkiin sekoittuu ketun ja jäniksen askelmerkkejä. Ehkä ne eivät ole olleet samaan aikaan liikenteessä, mutta on hauska huomata, kuinka myös eläimet kulkevat valmiita polkuja pitkin. Välillä polun yli menee pienen pienet hiiren jäljet, jotka sukeltavat takaisin lumen syvyyksiin penkan noustessa polun reunalla.
Avaan hieman vetoketjua ja nostan pipoa ylemmäs. Kuuma alkaa hiipiä takin alle ja hanki tuntuu syvenevän, mitä pidemmälle metsään kuljen. En viitsi enää kääntyäkään. Toinen kenkä on jo haukannut lunta ja nilkka alkaa tuntua märältä.
Kauaa en jaksa tätä murehtia, kun ympärillä oleva metsä kaikessa hiljaisuudessa vetää minut mukaansa flown kaltaiseen tilaan. Kuljen vain eteenpäin. Jossain laulaa joku yksinäinen lintu ilman vastausta. Katselen polulla kulkevia eläinten jälkiä ja arvuuttelen, mikä mahtaa kuulua kenellekin.
Jossain kohtaa huomaan kulkeneeni niin ajatuksissani, että viimeisetkin rippeet polusta ovat kadonneet ja kuljen jossain aivan muualla, kuin merkityllä reitillä. Onneksi metsä on minulle tuttu ja tiedän, että jossain kohtaa tulee metsätie vastaan.
Metsätielle vihdoin päästyäni tuntuu, kuin leijuisin. Askel on aivan liian kevyt ja kulku turhankin helppoa. En olisi uskonut ajattelevani näin vielä reitille lähtiessäni, mutta olen iloinen, kun reitti sukeltaa taas tallaamattomalle metsäpolulle umpihankeen.
Vuosikymmenet metsässä kasvaneet tuijat ovat saaneet kunnon lumipeitteen ja ne näyttävät minusta vanhan ajan kynttilöiltä. Sellaisilta muhkurareunaisilta, lyhyiltä tapikoilta. Hirven jäljet näkyvät tulevan tuijien välistä ja ylittävät polun. Niin iso eläin ei polkuja kaipaa. Jään miettimään, mitä tekisin, jos tapaisin hirven. Päätän, että en mieti sitä liikaa, ettei muutenkin jo vilkas mielikuvitukseni ala siirtymään hirvistä vaikka karhuihin.
Pikkuhiljaa metsäinen maisema alkaa muuttua alppiruusujen myötä avarammaksi ja lopulta suuret havut väistyvät kokonaan alastomien lehtipuiden tieltä. Tässä samassa paikassa minä kävin syksyllä ihailemassa ruskan lukemattomia sävyjä. Nyt tästä ovat muistona enää muutamat, sitkeästi lehdistään kiinnipitävät tammet ja vaahterat. Kaikki muu on tippunut pois ja jäljellä ovat vain paljaat rangat. Lehdet ovat peittyneet lumen alle maatumaan antaakseen voimaa seuraavien vuosien kasvuun.
Päästessäni lähemmäs alppiruusulaaksoa alkaa poluilla olla enemmän ihmisten jälkiä. Täällä eivät enää kauriit tai peurat loiki, hirvistä puhumattakaan. Jänikset ne eivät paljon ihmisistä välitä, saati oravat; niiden jäljet sekoittuvat ihmisten kulkemilla poluilla sujuvasti.
Kaarran vielä loppumatkasta alppiruusulaakson läpi ja mietin, miten ihmeessä alppiruusut kestävät kaiken sen lumen painon. Miten ne vain taipuvat ja taipuvat, mutta eivät katkea. Yleensä oksat, jotka kaartuvat korkealle yläpuolelleni, ovat kumartaneet nyt niin syvään, että pystyn katsomaan helposti niiden yli.
Takaisin töihin päästyäni revin säärystimistä pois kunnon lumikokkareita ja vaihdan sukat villasukkiin. Vaikka jalat ovat tarpomisesta raskaat, on mieli keventynyt taas reilusti. Onneksi lähdin.