21.9.2016
Aamu starttasi taas ennen auringonnousua ja vajaa tunti ehdittiin kävellä melkein pilkkopimeässä, ennenkuin aamu alkoi sarastaa. Käveltiin vajaa 5 kilometriä seuraavaan kylään aamupalalle ja istuttiin kahvilassa kaikessa rauhassa santsaten jopa toinen kuppi kahvia. Aika luksusta.
Oman kropan jaksaminen on kasvanut tällä reissulla ihan huikeaa vauhtia ja enää on esteenä pari rakkoa jaloissa, jotka alkavat ilmoittaa itsestään jossain vaiheessa päivää. Varsinkin siinä vaiheessa, kun on pysähdytty ja olisi tarkoitus jatkaa matkaa, on nouseminen ja liikkeelle lähtö hieman ankkamaisen vaappuvaa. Mutta kun liikkeelle pääsee, häviävät pahimmat kivutkin.
Tällaisella reisulla ehtii höpötellä kaikesta maan ja taivaan välillä ja meillä on ollut Sinin kanssa mm. kasvientunnistuskilpailu, jota pelataan niin, että minä kerron Sinille kukan nimen ja kun se tulee seuraavan keran vastaan, kysyn, mikä se on. Oikeasta vastauksesta saa mainetta ja kunniaa. Yllättävän hyvin muistaa vielä kasvien nimiä, vaikka latinalaisten nimien kanssa meneekin hetki, ennenkuin ne muistuvat mieleen.
Aamulla ohitettiin paikka, jossa oli ollut metsäpalo. Olen lukenut, että niitä on tällä aluella ollut useampiakin kesän aikana. Jotenkin aika hurjaa, kuinka karua jälkeä metsäpalo voi tehdä, ennenkuin se on saatu sammutetuksi.
Aamu meni kulkiessa tienlaitaa, mutta se oli onneksi niin lyhyt pätkä ja maisemakin oli sen verran vaihtelevaa, että se ei haitannut. Viime päivät ollaan kuljettu kylästä toiseen ja jos minulla oli minkäänlaisia ennakko-odotuksia maisemista ja kulkemisesta, ovat ne vihdoin alkaneet täyttyä.
Tänään muuten saavutettiin matkan puolivälikin. Leonista matkaa Santiagoon on n. 320 km ja 160 kilometrin raja tuli puoliltapäivin täyteen. Jee. Kieltämättä oli vähän sellainen ”jo nyt”-olo. Viikkohan tässä olisi vielä aikaa tallata tuota loppupuolta ja jos rakot jaloissa paranevat, niin ei sitä tiedä, kuinka aikaisin sitä perillä onkaan. Onneksi pariin päivään ei ole enää tullut uusia rakkoja, koska tie on ollut sen verran helppokulkuista tai sitten jalat ovat vain tottuneet.
Puolen päivän jälkeen tie alkoi muuttua taas vuoristoisemmaksi ja ylämäkeä tuli kiivettyä sitten loppumatka. Nousu oli suht jyrkkää ja hikihän siinä tuli, mutta tie oli onneksi helppokulkuista ja se pieni pätkä, jossa piti vähän enemmän katsoa jalkoihinsa, oli onneksi puiden reunustamaa ja siis varjossa,
Maisemat olivat todella kauniita välillä piti pysähtyä ihan senkin vuoksi, että piti ihailla vuoristoa. Ja juomaan. Välillä pitää oikein muistuttaa itseään, että varsinkin päiväsaikaan tulisi juotua tarpeeksi, ettei nestehukka ja väsymys pääse iskemään. Hiukan jätettiin nousua ja kauniita maisemia vielä huomisellekin ja pysähdyttiin vuorenrinteellä sijaitsevaan kylään yöksi.
Päivän ajatuksia:
– Harvemmin tulee päivän aikana tuijotettua samaa takapuolta niin pitkään, kuin tällä reissulla
– Alberguessa joku kuorsaa aina. Korvatulpat, jotka pysyvät korvissa ovat aivan must have
– Reissuun riittää puolen litran vesipullo, koska matkalla on niin paljon joko kauppoja/kahviloita tai täyttöpisteitä
– Elämä on loppupeleissä aika yksinkertaista
