27.9.2016
Mainitsinko eilen illalla, että toivottavasti italialaiset polkupyöräilijät eivät kuorsaisi? No, kyllä ne kuorsasivat. Onneksi korvatulpat blokkaavat pahimman korinan ja tyynykin oli niin pitkä, että sen sai käännettyä molempien korvien suojaksi. Aamu aukesi harmaana ja tihkusateisena, mutta se ei kävelyä haittaa. Päinvastoin, ilma oli raikas ja happea hyvin saatavilla. Itse en jaksanut edes kaivella sadevarusteita, vaan tyydyin peittämään vain rinkan sadesuojalla.
Ensimmäinen vastaantullut kaupunki oli Arzua, jossa istahdimme aamupalalle, osa 2. Eli toinen kuppi kahvia ja vähän tuoremehua. Matka jatkui taas läpi vehreiden polkujen ja pikkukylien. Ja tällä pätkällä nähtiin myös eukalyptuspuita. Aika erikoiset ovat niiden paljaat rungot.
Kilometrit hupenivat reittitolpista pikkuhiljaa ja vaikka tietoisuus siitä, että viimeisiä viedään onkin tavallaan haikea, on mieli jo pikkuhiljaa siirtynyt kohti kotia. Matka on ollut aivan mahtava, mutta kyllä kotiinkin alkaa olla jo ikävä. Ikävä omaa lähipiiriään ja niitä ihan pieniä omia tuttuja juttuja, joista oma arki koostuu.
Matkalla ohitimme mm. wall of wisdomin, johon oli kirjoitettu elämänviisauksia pitkä rivistö. Itselleni on jo aikaa sitten jotenkin kolahtanut tuo allaolevan kuvan lause ”Not all those wander are lost” monessakin mielessä. Ja siinä se taas seinällä luki.
Muutenkin tässä loppupätkällä on ollut hauska törmätä niihin asioihin, mitä tästä reitistä on lukenut tai nähnyt kuvia. Ja sitten ne ovat yhtäkkiä siinä ihan livenä. Tänään päästiin myös vähän mallinhommiin, kun reitillä on myös mies, joka ottaa mustavalkoisia kuvia. Olen katsellut hänen ottamiaan kuvia instagramissa @wisepilgrimguides. Kuvissa näkyy hyvin ihmisten juuri se, mitä he tällä reissulla ovat. Omia itsejään. Ei meikkiä, hieman ehkä väsymystä kasvoilla, aitoja hymyjä. Aivan mielettömiä kuvia kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja niin kävimme mekin ikuistamassa itsestämme kaverikuvan.
Tällä reissulla on oppinut matkatoveristaan myös paljon kaikkea epäolennaista. Tämän kuvaussession jälkeen Sini kertoi minulle, että ei hän ensimmäistä kertaa mallinhommissa ollut. Itse en ole ehtinyt mallinuraa luomaan, mutta Sinilläpä olikin vahva mallitausta. Hän on ollut 10 vuotta sitten valokuvamallina. Eikä minä tahansa katalogimallina, vaan oikein kansallispukumallina. Hatunnosto.
Tämän päivän matkan piti olla suhteellisen kevyt ja maastokin oli aika sitä samaa kuin edellisinäkin päivinä. Helppokulkuista ja ei pahoja vuoria ylitettävänä. Silti jostain jalkoihini iski aivan hirveä tunne. Aivan kuin olisi nastoilla kävellyt ja kävely kieltämättä oli aika hiljaista köpöttelyä loppumatkan.
Vaikka matkat ovat olleet välillä rankempia ja välillä helpompia, ei tällaista vielä ollutkaan tullut. Ihan vakavissaan mietin, että mitä jos pää sanoo 5 km, mutta jalat 1 m. Mutta ei sitä siihenkään voinut jäädä, vaan oli marssittava perille. En valehtele, jos sanon viimeisen kahden kilometrin olleen elämäni pisimmät. Jaloilla kuitenkin on hieno taipumus palautua ja kun tässä illan on ottanut vähän rauhallisemin, toivon niiden olevan huomenna yhteistyökykyisemmät. Koska tiedossa on viimeinen vaelluspäivä. Ihan huikeaa.
