29.9.2016
Eilen aamulla olo oli jotenkin odottava ja vähän jopa jännittynyt, kun molemmat tiedettiin, että kyseessä on viimeinen vaelluspäivä. Rinkat olivat selässä jo heti seitsemän jälkeen ja matkaan lähdettiin ennen auringonnousua. Pari kilometriä käveltyämme aurinko alkoi nousta ja pääsimme vielä fiilistelemään reissun viimeiset sumut pellonlaidalta ja kauniin auringonnousun.
Matkalla Santiago de Compostelaan tuli juteltua taas kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä ja vaikka oli ihanaa, että matka alkoi olla finaalissa, oli olo jotenkin epätodellinen. Kun ensin kaksi viikkoa vain kävelee ja kävelee kohti määränpäätä, tulee väkisinkin mietittyä, että miltä se sitten tuntuu, kun olemme perillä. Välillä oli olo, että ei varmaan miltään, koska matkan tarkoitus on kuitenkin ollut enemmän siinä kävelyssä, kuin määränpäässä. Ja vaikka kuinka onkin nauttinut matkasta, on hienoa, että määränpää on kohta saavutettu. Jännä tunne.
Reitti kulki lentokentän ohi ja saimme vielä fiilistellä viimeiset kauniit ja vehreät maisemat, ennenkuin kaupunki alkoi tulla vastaan. Kaupunkialueella saikin kävellä tovin, ennenkuin tuntui, että ihan oikeasti pian alkaa olla perillä.
Saapuessamme lähemmäs vanhaa kaupunkia, katselin erääseen kahvilan pöytään, että onpa siellä tutunnäköinen oranssi toppi. Oranssin topin omistaja nousikin penkiltä ja voi sitä fiilistä, kun tajusit, että sehän oli oikeasti Anna kumppaneineen, jotka olivat saapuneet kaupunkiin paria päivää aiemmin. Näin rielmukasta vastaanottoa en ole eläissäni saanut ja siinä kohtaa, kun Annan äiti posautti auki skumppapullon keskellä katua, ei jäänyt varmasti kenellekään epäselväksi, että olimme juuri saapuneet määränpäähämme.
Kyyneleet tulivat silmiin pelkästä riemusta ja yllätyksen aikaansaamasta hämmennyksestä ja siinä sitten halailtiin ja juotiin skumppaa ja itkeä tihrustettiin. Olo oli vähintään epätodellinen. Olimme ihan oikeasti kävelleet yli 300 km ja kaikki se ilo ja suru matkalta alkoi purkaantua.
Sen verran meidän piti vielä kahvilalta jatkaa eteenpäin, että saavutimme Santiago de Compostelan katedraalin. Siellä vielä tuuleteltin toisen kerran ja itkuhan se pääsi vielä sielläkin. Halattiin Sinin kanssa toisiamme onnitellen mahtavasta yhdessäkuljetusta matkasta ja mielettömästä kokemuksesta. Samalla mietittiin, että mihin seuraavaksi.
Jostain pitäisi löytää se toimisto, josta saisimme todistukset matkastamme. Onneksi se löytyikin kulman takaa ja sellaisen reilun kahden tunnin jonotuksen jälkeen saimme käteen todistukset. Vasta siinä kohtaa tuntui oikeasti siltä, että hei, nyt tämä on tehty. Rinkkakin keveni monela kilolla ja tieto siitä, että seuraavana päivänä ei tarvitse enää nostaa rinkkaa selkään ja kävellä 25 km, oli aika mahtava.
Tässä päälimmäiset fiilikset eiliseltä päivältä. Tarinaa riittää vielä paljonkin, mutta jatkan sitä paremmalla ajalla. Nyt pakataan taas pelit ja vehkeet kassiin ja kirjaudutaan hotellista ulos ja lähdetään katselemaan kaupunkia. Mahtavaa päivää kaikille!