Vaikka reissusta on jo tovi aikaa, lumet ovat sulaneet ja kesä on ilmoitellut jo itsestään, tunnen huokaisevani vieläkin siitä onnentunteesta, jonka retki pääsiäisen pyhinä pohjoiseen aiheutti. Olimme ystäväni kanssa suunnitelleet muutaman päivän irtiottoa ja ihan rehellisesti jätin suunnittelun 95 % ystävälleni ihan siitä syystä, että hän oli käynyt retkikohteemme seudulla aiemminkin ja tunsi paikat. Minä vain nyökyttelin suostuvaisena kaikkeen.
Ystäväni into tarttui minuunkin reissun lähestyessä ja lopulta odotin tätä itselle tuntematonta malttamattomana. Ajomatka Kainuuseen kestäisi kahdeksan tuntia ja mietin, kuinka monta sukkaa matkalla neuloisin. No, totuushan oli, että Hossan kansallispuistoon kaartaessamme ei hiljaista hetkeä autossa ehtinyt olla ja kutimia ei tullut mieleenkään kaivaa esiin. Sen sijaan olimme laulaneet kaikki keksimämme korvamatokappaleet läpi, parantaneet maailman ja nähneet yhden poron.
Hossassa meillä oli tarkoitus viettää kaksi yötä ja käyttää yksi kokonainen päivä kansallispuistossa retkeilyyn. Majoitukseksi olimme vuokranneet Iikosken kämpän, jossa oli juuri sen verran fasiliteetteja, kuin tarvitsimme.
Koska aika tällä vierailullamme oli rajallista, valitsimme reiteistä varmasti sen kuuluisimman, eli Julma-Ölkyn. Aamulla kävimme ensin luontokeskuksessa kyselemässä reitistä ja saimme kuulla, että Julma-Ölkyn parkkipaikalle ei vielä päässyt autolla, vaan reitille pääsisi pienellä ekstrakävelyllä Lihapyörteen parkkipaikalta. Onneksi kävely ei ollut kummallekaan ongelma, koska ekstrakilometrejä tuli tällä uudella reittisuunnitelmalla yli kymmenen.
Kevättä oli selvästi jo ilmassa, ja vaikka aamulla tunsi vielä pakkasasteiden viileyden, paistoi aurinko jo sen verran lämmittävästi, että välillä piti jo hieman availla anorakin vetoketjua ja riisua pipoa pois päästä. Kyselimme luontokeskukselta polkujen kunnosta ja millä kenkävarustuksella reitille kannattaisi lähteä. Mukana meillä oli reissussa lumi-, vaellus- ja nastakengät. Polut olivat kuulemma keväisin aamulla kantavat, mutta liukkaat ja päivällä lämpötilan noustessa ne saattaisivat upottaa.
Lumikengät jätimme hetken mietiskelyn jälkeen autoon, mutta nastakengät pakkasin onneksi reppuun mukaan. Vaelluskengät menivätkin vaihtoon muutaman kilometrin liukastelun jälkeen.
Parkkipaikalta reitti vei meitä Ölkynsuon kautta hyvin kangasmetsäisen reitin läpi Ala-Ölkyltä kohti Julma-Ölkkyä. Reitti oli tasaista kulkea ja saapuessamme Julma-Ölkyn parkkipaikalle suunnittelimme pitävämme pienen tauon katoksella, mutta lunta oli sen verran paljon ja hanki upottavaa, että päätimme jatkaa vain talvireittiä pitkin kohti riippusiltaa.
Reitti kulki jäätä pitkin Julma-Ölkyn kanjonijärveä pitkin. Kesäisin reitin pääsee kiertämään kanjonin molemmin puolin kulkevaa Ölökyn ähkäsy-rengasreittiä pitkin, mutta talvella kanjonia pääsee ihailemaan jalan alhaalta käsin.
Kalliot alkavat nousta molemmin puolin reittiä heti jäälle saavuttaessa ja ne nousevat korkeimmillaan aina 50 metriin. Maisemat olivat vaikuttavat alhaalta käsin katseltuna ja kieltämättä hieman jäi kaivelemaan mieltä, miltä reitti mahtaisi näyttää ylhäältä käsin.
Reitin varrella pääsee katselemaan kalliomaalauksia Toosakankaan kohdalla ja vaikka maalaukset eivät järin selkeästi erottuneetkaan, niin kyllä siitä jonkinlaisen hahmon sai muodostettua pienellä mielikuvituksella (kuva ylhäällä oikealla).
Seuraavana vastaan tuli riippusilta, josta jatkoimme matkaa vielä hetken eteenpäin. Ohitettuamme riippusillan, jään päällä alkoi ajoittain olla melko kosteaa ja vaikka luotimmekin siihen, että jää kantoi kyllä, ei mieli tehnyt kuitenkaan kastella jalkoja jään päälle kertyneeseen veteen.
Alkuperäinen ajatuksemme oli kävellä vain riippusillalle ja kääntyä siitä takaisin. Onneksi kuitenkin jatkoimme matkaa vielä hetken, koska muuten meiltä olisi jäänyt näkemättä hieno jääputous. Näitä luonnon muovaamia taideteoksia voisi kyllästymättä tuijotella vaikka kuinka pitkään, mutta koska tiesimme, että matkaa olis vielä samanmoinen määrä takaisin, käännyimme tässä kohtaa paluumatkalle.
Onneksi olimme tehneet ruuat ruokatermariin valmiiksi, koska alkuperäinen suunnitelmamme katoksessa tai laavulla ruokailusta ei toteutunut. Lopulta istahdimme Julma-Ölkyn parkkipaikan laitaan moottorikelkkauran viereen ja nautimme eväitä auringon lämmittäessä kasvojamme.
Paluumatkan kävelimmekin reipasta tahtia samaa reittiä kohti Lihapyörteen parkkipaikkaa ja kieltämättä pieni palo jäi kokea tämä sama reitti myös kesäaikaan.
Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen