Hossan kansallispuiston ja Riisitunturilla vierailun jälkeen vuorossa oli Oulangan kansallispuisto. Aamulla ajelimme Oulangan luontokeskukselle, josta lähdimme katsomaan ensin Kiutakönkään kuohuja. Turhaan ei varmastikaan sanota, että tämä vesiputous on Suomen komein. Toki rehellisyyden nimissä en ole nähnyt kaikkia Suomen vesiputouksia, vaikka se haaveideni ”keräilylistalla” onkin, joten en ole oikea ihminen sanomaan väittämää todeksi. Mutta en ihmettele, vaikka näin olisi, koska vaikuttava koski todellakin oli.

Vaikka vielä osittain jäässä oleva Oulankajoki hieman jarruttelikin kosken menoa, jaksoi vesi virrata voimalla jäänkin läpi. Vastarannalla oleva tiilenpunainen dolomiittikivinen kallioleikkaus antoi komean taustan lumelle, jäälle ja virtaavalle koskelle. Tällaista maisemaa katsellessa mietin vakavasti, miten saisin arkeeni enemmän retkeilyä ja tällaisia kokemuksia.

Kiutaköngäs on varmasti yksi Oulangan suosituimmista nähtävyyksistä ja sen huomasi myös ihmisten määrästä. Emme olleet ainoita, jotka olivat lähteneet ihastelemaan koskea, mutta onneksi tilaa riitti hyvin meille kaikille. Kosken vieressä oli nuotiopaikka, jonne päätimme jäädä syömään eväitä. Ruokatermarissa oli lämmin tomaattikeitto odottamassa ja kaivellessani reppuani totesin, että olin unohtanut ottaa tonnikalapurkit mukaan. (Kyllä, tomaattikeitto ja tonnikala sopivat yllätävän hyvin yhteen). Onneksi olimme varautuneet kattavalla jälkiruualla, eli pullalla ja kaakaolla, niin kalorivaje ei päässyt ainakaan iskemään.

Emme olleet tehneet mitään sen suurempaa suunnitelmaa Kiutakönkäällä käynnin jälkeen, mutta nähdessämme infokyltit Hiiden hurmoksesta, 5 kilometrin mittaisesta rengasreitistä, mietimme, että miksikäs ei. Reitin suositeltu kulkusuunta olisi ollut vastapäivään, mutta soimme itsellemme tämän poikkeuksen kulkea reittiä juuri päinvastaiseen suuntaan, koska idea kiertämiseen tuli niin ex tempore. Reitti kulki taukokatoksen takaa ja sukelsi kohti metsää. Kuusien oksilla roikkui tummia partoja, tummaluppoja, jotka ottivat pienemmänkin tuulen alleen ja hämärässä olisivat olleet varmasti jopa aavemainen.

Aikamme metsäistä polkua kuljettuamme näimme aitan, joka paljastui vanhaksi heinäladoksi ja puuton, vielä lumen peittämä aukea niityksi, josta heinää oli aikanaan niitetty ja nostettu latoon kuivumaan. Hetken matkaa kuljettuamme, polku alkoi nousta ylös Jäkälävaaralle.

Ohitimme ensin Alimmaisen Hiidenlammen ja hetken päästä saavuimme pitkospuille ja Ylimmäisen Hiidenlammen rannalle. Paikka on tarinan mukaan ollut kenties entisaikojen pyhä paikka, jossa on lepytelty metsän jumalia. On uskottu, että metsissä asui hiisi, jonka valtapiiriin kuuluivat metsän suuret eläimet, kuten hirvet, karhut ja sudet. Tarinoiden mukaan hiisi olisi ollut kaikkien kummallisten ja selittämättömien asioiden takana. Sen sanottiin kantaneen isot kivet keskelle metsää (hiidenkivet), tehneen kallioon syvät kuopat (hiidenkirnut) ja kasanneen kiviä isoiksi röykkiöiksi (hiidenkiukaat). Näillä hiisi merkitsi tarujen mukaan valtakuntansa rajat.

Hiidenlammen reunalta pitkospuiden jälkeen saavuttiin Ala-Kitkan paliskunnan erotusaitaukselle. Tutustuimme hetken aitauksen reunalla olevalta korokkeelta aitauksen alueisiin ja toimintaan. Tämä erottelualue on toiminnassa edelleen vaikka tällaiset puiset aitaukset alkavat olla jo harvinaisempia ja ovat siirtymässä siirreltävien aitarakenteiden tieltä.

Aitauksen jälkeen polku mutkitteli läpi mäntykankaan ja laskeutui takaisin Oulankajoen rantaan, josta kävelimme takaisin luontokeskukselle. Luontokeskuksen myymälästä silmiin osui Jouni Laaksosen kirjoittama kirja Pohjois-Suomen vaellusreitit. Illalla kirjaa selaillessamme päätimme lähteä lähes joka kohteeseen, koska jos ei muuta, niin haaveita täytyy aina olla.

Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *