Pitkään odotettu kesälomareissu alkoi lähes neljän tunnin ajomatkalla kohti pohjoisempaa Karjalaa. Saimaan rannoilla lapsuuteni ja nuoruuteni viettäneenä oma sielunmaisemani huokaisi pitkään, kun maisema vaihtui hetki hetkeltä sinisen kirkkaiksi järviksi ja harmaiksi kallioiksi. Muistelin, kuinka kävimme vanhempieni kanssa retkellä mm. Punkaharjulla, Retriitissä ja Kermansaven tehtaanmyymälässä. Minä varmasti mökötin vähintään puolet reissusta teini-ikäisen periaatekapinaa, mutta näin jälkikäteen mieleen on toki jäänyt vain mukavat kesäretket autoillen pitkin Saimaan rantoja ja hiekkaharjuja.

Olimme lähteneet melko hyvissä ajoin liikenteeseen ja ajelimme kohteeseen ilman sen kummempaa kiirettä. Pysähdyimme ex tempore noutamaan Siiskosen leipomosta matkaevästä ja ihan heittämällä annan täydet pisteet heidän perunarieskoilleen. Ainut mikä jäi harmittamaan, oli se, että en tullut ostaneeksi niitä enempää.

Keväällä reissua miettiessämme olimme suunnitelleet viipyvämme Kolovedellä yhden yön. Vuokrasimme kajakit meille molemmille ja suunnittelimme reitin, jonka kiertäisimme. Tarkoituksenamme oli lähteä Kirkkorannasta kohti Ukonvuorta ja lasetella sieltä alas Ukonlahteen ja yöpyä Vaajasalossa.

Päästyämme rantaan mielessä kävi, että onpahan melkomoinen tuuli, joka painaa juurikin sieltä suunnasta, jonne olemme lähdössä. Aallot nostivat vaahtopäitä ja aika ajoin puhurit nappasivat rannan pieniin puihin ja pensaisiin taivuttaen niitä. Edellisestä kajakilla melomisesta on kulunut muutama vuosi, rehellisesti sanottuna jopa vuosikymmen. Mieli alkoi maalailla kuvia siitä, kuinka kaatuisin kajakilla aallokkoon, enkä pääsisi sieltä pois ja hukkuisin. Koitin karistaa tätä mielikuvaa pois kajakeita pakkaillessamme, mutta kun omistaa tällaisen mielikuvituksen ja pelkoegon, ei kerran päähän saatuja ajatuksia olekaan sitten niin helppo vain lokeroida jonnekin aivolaatikkoon ja jättää huomioimatta.

Ei todellakaan. Siinä laiturista kiinni pitäen ja kajakissa istuen alkoi todellinen pelko ravistella mieltä, ja käsi ei halunnut irrottaa otetta laiturista. Kaukaa kuului ystäväni rauhalliset neuvot, jotka valuivat siinä tilanteessa kuin vesi hanhen selästä. Kuinka hän voi tsempata minua tässä kuoleman hetkellä.

Rystyset valkoisina laiturin reunasta kiinni pitäen sain soperrettua ystävälleni, että voidaanko lähteä kuitenkin toiseen suuntaan, myötätuuleen. Muuten kasvan kiinni tähän laituriin, enkä irtoa, ennen kuin tuuli tyyntyy. Ystävälläni on onneksi aivan loistava tilannetaju, eikä aiheesta tarvinnut keskustella sen enempää. Käsi saatiin irroitettua laiturista ja matkamme voisi alkaa. Vihdoinkin.

Kun sykkeet alkoivat hieman laskea, järki astunut takaisin kuvioihin ja olin saanut hetken tuntumaa kajakkiin, totesin, että sehän olikin itseasiassa melko mukava kulkupeli. Myötätuuli helpotti melomista ja antoi mukavaa vauhtia. Pelko jäi kauas taakse ja jopa nauratti oma panikointi.

Aurinko lämmitti ihanasti ja järven selältä pois päästyämme tuulikin laantui huomattavasti. Pikkuhiljaa aloin havainnoida ympärillä olevaa luontoa ja kuinka kaunis olikaan maisema. Kalliot nousivat rannasta ja puut peittivät asumatonta rantaviivaa. Lintujen laulu kuului jostain kauempaa, muutama paarma eksyi seuralaiseksi silloin tällöin, mutta muuten oli aivan hiljaista. Kansallispuiston alueelle moottoriveneillä ei ole asiaa ja sen todellakin aisti.

Meloimme kaikessa rauhassa kohti Vaajasaloa, ohitimme ensimmäisen leirintäpaikan Hirviniemessä ja olimme näkevämme liikettä Nahkiaissalon luontopolun reitillä.

Noin viiden kilometrin melonnan jälkeen saavuimme Vaajasalon leirintäpaikalle. Kiersimme aluksi paikalla olleelle laiturille, mutta lopulta kiersimme takaisin niemenkärjen toiselle puolelle ja rantauduimme kaislikon sekaan matalaan rantaveteen. Vihdoin pari vuotta sitten Israelista ostamani uimakengät pääsivät taas käyttöön. Ne ovat kyllä omiaan tähän touhuun.

Vaajasalon leirintäpaikka on melko kalliosta ja sinne olikin rakennettu muutamia lavetteja, jonne sai tasaiselle alustalle pystytettyä teltan. Lisäksi paikalta löytyi puuvaja, nuotiopaikka pöytineen ja puucee. me olimme lähteneet matkaan riippumattojen kanssa, joille löytyi mukava paikka heti kajakkien rantautumispaikan vierestä.

Viettelimme päivää nauttien lämmöstä, syöden ja jutellen. Emme toki olleet ainoita leiriytyneitä, mutta hyvin mahduimme kaikki alueelle ja silti tuntui, että oli tarpeeksi omaa rauhaa. Iltasella kävimme pulahtamassa järvessä ja ihailimme lasten ja nuorten rohkeutta, jotka hyppivät korkealta kalliolta alas veteen. Savolaisella reippaudella varustettu nuori poika kyllä lupasi opettaa meille hyppyjä ja temppuja, mutta kohteliaasti kieltäydyimme ja samalla harmittelimme, ettei kukaan tarjoutunut opettamaan meille niitä tuossa parikymmentä vuotta sitten.

Yöksi virittelimme riippumattojen ja hyttysverkkojen päälle vielä tarpit, koska aamuyöstä oli luvattu hieman sadetta. Muutaman hetken sadetta tulikin, melko maltillisesti onneksi ja aamulla heräilimme lämpimään, mutta pilviseen ilmaan.

Aamukahvien ja -puurojen jälkeen jatkoimme hyvissä ajoin matkaa. Järvi oli tyyni ja vesi lämmintä kuin linnunmaito. Meloimme molemmat hiljaa ja ainoa ääni kuului, kun mela osui veteen. Annoimme kajakkien lipua hiljalleen vettä pitkin ja nautimme hiljaisuudesta, aamun rauhallisuudesta sekä maisemista. Rantakalliot nousivat jylhinä ylös kansallispuiston itärajaa meloessamme ja paikoin lohkareita oli ajan saatossa tippunut. Mietimme, miltä mahtaisi tuntua, jos pääsisi todistamaan sitä hetkeä, kun suuri kallionlohkare, jota vesi ja jää olisi ensin pikkuhiljaa irroittanut reunastaan, päättäisi vain irrota ja tippua rantaveteen.

Meillä ei ollut mikään kiire mihinkään ja nautimme molemmat siitä kiireettömyydestä ja vahvasta läsnäolosta, jonka melominen sai aikaan. Vettä alkoi pikkuhiljaa tipahdella taivaalta ja lopulta vedenpinnalta alkoi nousta ohut sumu, joka sai maiseman näyttämään entistä kauniimmalta ja rauhallisemmalta. Viileän sateen kylmettämiä käsiä uitimme välillä lämpimässä järvivedessä ja ihmettelimme, kuinka lämmintä se oikeasti olikaan.

Ukonkannan kohdalla käänsimme kajakit kohti Ukonlahtea ja ylitimme kapeikon, jonka pääsi tällä kertaa veden ollessa sen verran korkealla, ylittämään meloen. Vieressä kulki toki polku, jos kannas olisi pitänyt ylittää kajakkeja kantaen. Tämä paikka oli kuin olisi tullut toiseen todellisuuteen. Ensin ihasteltuamme korkealle nousevia kallioita ja jylhää maisemaa, oli tämä, kuin olisi tullut satumaahan, jossa vehreä, kapea polku vie kulkijan kohti upeasti avautuvaa ihmemaata.

Kapeikon jälkeen meloimme pitkin Ukonlahtea ja saavuimme Ukonvuorelle, jonne rantauduimme katsomaan kalliomaalauksia. Kajakit sai helposti rantaan ja kalliomaalausten luo oli rakennettu portaat. Infotauluista pääsimme lukemaan lisää paikasta ja yritimme etsiä kaikkia mainittuja maalauksia. Aikamme kallioita tuijotettuamme alkoi paikka paikoin hahmottua punaista ja hyvällä mielikuvituksella saimme maalailtua piirrokset esiin.

Kalliomaalauksia aikamme katseltuamme palasimme takaisin kajakeille ja jatkoimme vielä matkaa takaisin Kirkkorantaan. Nyt tuo eilen niin pelottavana auennut järvenselkä ei aiheuttanut enää negatiivisia tunteita. Mielessäni ajattelin meloessani järvenselän yli, kuinka vahva ihmisen mieli(kuvitus) voikaan olla. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut, eikä varmasti viimeinenkään, kun mieli tekee pelkotepposet ja saa minut lähes lamaantumaan. Nyt kuitenkin, vajaa 24 tuntia hetkestä, kun koin saman paikan pelottavaksi, nautin hetkestä ja katselen, kun kuikkauros katsoo meitä epäilevästi muutaman kymmenen metrin päästä. Sen loppuperhe, rouva ja jälkikasvu, ovat lähistöllä ja se pitää huolta, ettemme tulee enää kovin paljon lähemmäs. Huikkaamme kuikalle ohi lipuessamme, että rauha vaan.

Kirkkorantaan saavuttuamme puramme tavarat ja palautamme kajakit, melat, pelastusliivit ja muut tarvikkeet takaisin, pakkaamme auton ja jatkamme kesäretkeämme kohti Linnansaarta. Olemme aamun aikana meloneet 10 kilometriä, eikä se tuntunut pahalta matkalta ollenkaan. Tästä olisi ollut helppo jatkaa vielä pienen evästelyn jälkeen toinenkin samanlainen matka. Ajelessamme Linnansaareen suunnittelemme omien kajakkien hankintaa ja uutta reissua Kolovedelle, jolloin reissussa oltaisiin vähintään kaksi yötä. Nälkä kasvaa syödessä.

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *