Tämä kesä on ollut antelias lämpimissä ilmoissa. Aamun vesisade ei haitannut kirjaimellisesti tippaakaan ja Kolovedeltä lähtiessämme taivas oli edelleen pilvinen, mutta ilma lempeän lämmin. Ajelimme kaikessa rauhassa pieniä, mutkaisia teitä kohti Oravia. Seuraava kohteemme oli Linnansaaren kansallispuiston pääsaari. Aikaa Kolovedeltä Oraviin ajellessa meni noin tunti (matkaa noin 50 km), josta osan aikaa odottelimme Hyvärinsalmella lossin rantautumista meidän puolelle rantaa.

Oravin satamaan saavuttuamme kävimme syömässä kevyen lounaan, lunastimme varaamamme aitan avaimen ja pakkailimme tavaroita seuraavaksi 24 tunniksi. Tällaisille retkille, joissa kohdetta vaihdetaan välillä autolla ajellen, eikä tarvitse pakata rinkkaan monen päivän tarvikkeita, vaatteita ja eväitä, ovat kestokassit aivan omiaan. Niitä hetken levittelimmekin sataman parkkipaikalla pitkin auton vierustaa, kun pähkimme, mitä ottaa mukaan ja mitä jättää. Nauratti tämä meidän kassialmailu, mutta lopulta saimme tarvittavat tavarat päiväreppuihin ja kävelimme rantaan odottelemaan kyydin lähtemistä.

Venekuljetusta rannassa odotellessamme kiinnitimme huomiota sataman vilkkaaseen menoon. Nurmikolla oli useampi SUP-lauta, kajakit ja kanootit telineissään odottelivat vuokraajia, autoja ja moottoripyöriä kävi kääntymässä rannassa, kuka tankkaamassa moottorilla varustettuja kulkupelejä, kuka itseään. Jotenkin aisti olevansa siellä päin Suomea, missä meno oli välitöntä ja ihmiset helposti lähetyttäviä. Savon letkeää murretta on mukava kuunnella ja mietin, kuinka samaan sointiin olisi helppo itsekin soljahtaa mukaan.

Reittivene saatiin täyteen ja satamasta ajeltiin hissukseen sillan ali, jonka jälkeen vauhti kiihtyi ulapalle mentäessä. Pitäkeehän hatuistanne kiinni. Vartin venematkan jälkeen rantauduimme Linnansaaren Sammakkoniemeen. Heti laiturin vieressä oli puihin laitettu kiinni pari tentsileä ja viereiseen venelaituriin oli kiinnitetty useampi vene. Nuotiokatoksessa istui ihmisiä, nurmikolle oli pystytetty muutama teltta. Punaisia aittoja oli siellä täällä ja pieniä polkuja kulki heinikossa, kuin muurahaisten tekeminä. Ihmiset jakaantuivat kuka mihinkin suuntaan ja me arvoimme, mikä mahtaisi olla meidän aittamme.

Aittoja saarella on viisi ja niihin pystyy varaamaan yösijat neljälle hengelle. Pelkistetyssä aitassa oli kaksi kerrossänkyä patjoineen peittoineen ja tyynyineen. Sänkyjen välissä oli pirttipöytä. Riippumatto tai teltta olisi toki mennyt majoitteena täälläkin, mutta halusimme testata tätä sympaattista aittavaihtoehtoa.

Jätetyämme tavarat aittaan, lähdimme tutustumaan saaren luontopolkuihin. Lyhin reitti kulkee janareittinä (noin 700 m/suunta) torpalle. Rengasreittejä on kaksi; noin kahden kilometrin pituinen Linnonpolku ja 7 kilometrin pituinen Linnanpolku, jonka voi halutessaan lyhentää 5,5 kilometrin kävelyksi.

Me lähdimme kiertämään pisintä reittiä niin, että kävelimme ensin torpalle ja jatkoimme siitä matkaa rengasreitille. Torpalle kävellessämme saattoi jo aistia, että maita on käytetty laidunmaana. Kesäisin torpan mailla laiduntavat lampaat ja alkuperäistä perinnemaisemaa ylläpidetään vaalimalla vanhoja koriste- ja hyötykasveja, pihapeltoja niitetään ja lähimaita avataan kaskeamalla. Torppaa on asutettu aina 1850-luvulta 1960-luvulle. Torpan ovet ovat avoinna ja sisälle pääsee katsomaan, kuinka siellä on asuttu.

Torpalta jatkoimme matkaa luontopolulle ja heti metsään astuessamme saimme seuraksemme armeijallisen hyttysiä. Onneksi osasimme arvata tämän jo ennakkoon ja lämpimästä kesäpäivästä huolimatta olimme vetäneet yllemme hupparit. Silti lisäilimme tämän tästä hyttysmyrkkyä ja ylimääräisiä aikoja ei viitsinyt metsän siimeksessä jäädä seisoskelemaan.

Hyttysistä huolimatta reitti oli kaunis. Sen varrella pääsee näkemään niin vanhaa kuusi- ja mäntymetsää, kuin hyvinkin lehtoisaa maisemaa. Kauaa ei meidänkään tarvinnut kulkea, kun huomasimme jonkun pienen kukkivan hennon violetein kukin. Maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata) oli juuri kauneimmassa kukassaan ja kun niitä tuon yhden oli bongannut, tuli niitä löydettyä useammastakin paikkaa.

Perpulanluhdan leiriytymispaikalle saavuttuamme jäivät hyttyset onneksi odottelemaan meitä metsän puolelle. Istuskelimme tovin jos toisenkin rantakallioilla ja annoimme kesäisen tuulen viilentää oloamme. Söimme pientä välipalaa ja juttelimme niitä näitä. Joskus sitä tulee miettineeksi, että mitähän muut mahtaisivat ajatella, jos kuulisivat ne aivan laidasta laitaan hypähtelevät puheenaiheet, joilla ei välillä ole mitään tekemistä ainakaan minkäänlaisen älykkyyden kanssa. Tällä kertaa ainoat kuulijat olivat ohi lentäneet lokit, jotka varmasti puistelivat päätään ohi mennessään.

Perpulanluhdalta matkamme jatkui kivuten kohti Linnavuorta. Maisema avautui kauas järvenselälle ja istuimme hetken ihastellen tätä hyvinkin klassista suomalaista postikorttimaisemaa.

Tässä olisi ollut mukava viettää aikaa vaikka kuinka pitkään, mutta kroppaan hiipivä väsymys aikaisesta herätyksestä, aamullisesta melonnasta sekä jo kävellystä matkasta yhdistettynä orastavaan nälkään sai meidät jatkamaan matkaa.

Laskeudumme Linnavuorelta alas ja jatkoimme matkaa takaisin kohti Sammakkoniemeä. Reitti jatkaa kulkuaan hyvin samanlaisissa maisemissa vaihdellen lehtometsän ja havumetsän välillä. Kiipeämme välillä rinnettä ylös, ylös, ylös ja kuuntelemme samalla mouruavaa ääntä vatsoistamme, jonka ääni nousee jo yli itikoiden ininän. Saavumme kosteikolle ja lopulta Linnansaarenlammelle.

Jäämme ihastelemaan hetkeksi maisemaa ja ympärillä lenteleviä sudenkorentoja. Ne paistattelevat päivää pienellä sillalla ja lennähtelevät rannalla sinne tänne kuitenkin varmasti hyvin tietoisina siitä, mitä ovat tekemässä. Mietin, että sudenkorennoille ei näissä maastoissa varmastikaan nälkä tule, hyönteisiä riittää kyllä.

Melko pian ylitettyämme sillan reitti yhdistyy kahden kilometrin mittaiseen Linnonpolkuun, jonka toista puolikasta kuljemme noin kilometrin verran, kunnes saavumme takaisin Sammakkoniemeen. Metsästä ulos astuessamme toteamme, että hei, tämähän tulee ihan tähän meidän aitan viereen.

Viettelemme illan ruokaa valmistellen ja aitassa istuskellen. Sammakkoniemessä on myös sauna, jonka voi halutessaan vuokrata käyttöönsä tunniksi. Näillä kesähelteillä sauna ei ensimmäisenä käynyt mielessä, mutta kieltämättä päivän päätteeksi se olisi ollut aika mukava kokemus. Kun ensin oli koko päivän viettänyt kauniissa perisuomalaisissa maisemissa ja ihastellut Linnavuorella todellista kansallismaisemaa, olisi sen kyllä kruunannut vielä oikein rehellinen suomalainen puusauna. No, onneksi pääsimme kuitenkin uimaan ja viilentymään järveen vielä auringon painuessa mailleen, järven ollessa tyyni ja hiljainen.

Aamulla olimme taas hyvissä ajoin hereillä, söimme aamupalaa, pakkailimme tavaramme, siivosimme aitan ja siirryimme laiturille odottelemaan reittiveneen saapumista. Aurinko oli noussut aivan siniselle taivaalle, ilma oli lämmin ja tyyni. Makasimme laiturilla hyvän tovin ja nautimme kiireettömyydestä. Sivusilmällä seurailimme viereisessä vierasvenelaiturissa ihmisten aamupuuhasteluja ja mietimme, miltä mahtaisi omistaa vene, jolla voisi lähteä seilaamaan pitkin Saimaata kesäisin aina vapaapäivinä ja lomilla. Ei hullumpaa.

Oravista ajelimme vielä Savonlinnaan ja pistäydyimme Saimaan luontokeskuksessa Riihisaaressa. Kävelimme rantaa pitkin ja hetken mietimme myös käyntiä Olavinlinnassa. Tällä kertaa jätimme sen kuitenkin väliin ja jatkoimme matkaa Puumalaan lounaalle ja sieltä kaikessa rauhassa takaisin kohti kotia. Pieni retkemme oli saatu taas päätökseen ja muistoiksi jäi taas paljon hyviä hetkiä, kiireettömyyttä ja sitä palautumisen tunnetta, jota lomalla pitäisikin kokea.

Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *