Tämä kesä on pitänyt sisällään paljon retkiä veden äärellä järvi- ja merimaisemissa. Liekö syynä siihen loputtomat helteet ja tasainen ilmanala vai ihan vain kaipuu veden äärelle. Tänä kesänä on löytynyt niin hienoja kohteita ihan lähihuudeilta tai enintään muutaman tunnin matkan päästä ja se saa ihan oikeasti miettimään sitä, miksi aiemmin oli aina niin kova hinku lähteä lomilla ulkomaille.

Läheltä ei tule katsottua lähelle, kun on mahdollisuus suunnata katseensa ja ajatuksensa kauas. Mutta kaukaa sitten aina näkeekin lähelle, se on tullut todistettua useampaankin otteeseen. Muistan, kuinka aikoinani Hollannissa opintoja suorittaessani kaipasin metsään. Sellaiseen oikeaan metsään, jonne sai mennä keräämään marjoja ja sieniä ja jossa kaikki ei ollut niin rakennettua ja täynnä polkuja ja ihmisiä. Kun pääsin takaisin Suomeen, lähdin syksyiseen metsään, nautin luonnosta, maadoitin itseni ja rakastin hiljaisuutta. Ja taas hetken kotomaassa asuttuani kaipuu vain unohtui, kun metsä on liian lähellä, liian itsestäänselvä.

Tämä tuli mieleeni, kun ajelimme lauantai-aamuna kohti Kotkaa ja sen satamaa. Sinne ajaa meiltä tasan tunnin. Tunti on ilmeisestikin aivan liian lyhyt matka lähteä johonkin. Tai ehkä se on sittenkin ajatuksissa niitä kohteita, jonne pääsee aina, koska matka on niin lyhyt. Olimme puhuneet ystäväni kanssa retkestä Ulko-Tammioon monesti, kunnes taas täss yhetnä iltana kohdetta googletellessani huomasin, että jos sinne aikoo tämän vuoden puolella lähteä, on sinne lähdettävä vielä heinäkuussa, kun reittivene vielä sinne kulkisi. Niinpä varasimme reittiliput samantien ja aloitimme suunnittelun, mitä saaressa ehtisimme reittiaikataulujen puitteissa tehdä.

Matka saareen kestää pari tuntia ja matkan varrella kuuntelimme kapteenin kertomuksia lähialueen historiasta ja muista saarista. Pistimme korvan taakse parit uudet luontopolut sekä muutaman kiinnostavan must see-saaren. Vaikka päiväksi oli lupailtu melko sateista ilmaa, paistoi aurinko menomatkalla lähes kirkkaalta taivaalta. Veneen vauhti oli sen verran maltillista, että olisi pärjännyt vaikka lyhythihaisessa paidassakin.

Saaressa olisi ollut mahdollisuus jäädä kuuntelemaan ja kiertämään opastettua kierrosta, mutta ajan ollessa rajallista, päätimme lähteä kiertämään kolmen kilometrin mittaista luontopolkua ihan ominemme. Ulko-Tammion saari ei ole suuren suuri ja aika nopeasti polun mentyä ensin kohti metsää, se aukenikin taas merinäköalaksi.

Olimme melkein liian malttamattomia jäämään paikoillemme. Tähyilimme koko ajan rantaviivaa pitkin, että mitä tulee seuraavaksi. Meren äärellä rantakalliot ovat vaikuttavan kokoisia ja sileäksi muovautuneet pitkät laakeat kalliot jatkuvat lähes silmänkantamattomiin. Edessämme siinsi niin upeita kallioita, että teki mieli melkein juosta sinne. Maltoimme kuitenkin istahtaa hetkeksi ja nauttia maisemasta. Mieleeni tuli hetket kirjasta Muumipappa ja meri, jossa muumiperhe muuttaa majakkasaarelle ja sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin, kukin tavallaan.

Jatkoimme saareen tutustumista ja palasimme takaisin luontopolulle. Vastaan tuli hieman järeämpää kalustoa, bunkkeri ja jopa kallioon maalattu merkki helikopterin laskeutumista varten. Saarella onkin ollut oma asemansa Suomen sotahistoriassa, kun se linnoitettiin uuden itärajan etuvartioasemaksi välirauhan aikana. Jatkosodan aikana Ulko-Tammion linnake osallistui taisteluun mm. Somerin rannikkolinnakkeen hallinnasta.

Hetken matkaa käveltyämme käännyimme oikealle polun risteyskohdasta. Se vei pienen leirintäpaikan läpi ja takaisin meren ääreen kohti laakeita kallioita. Tällaisena tuulisena päivänä meri pauhasi ja heitti aina silloin tällöin kunnon vaahtopään rantaan. Näillä kallioilla olisi voinut istua niin pitkään, että aurinko olisi laskenut ja ilta hiljentänyt tuulen ja meren. Mietimme, kuinka mukava tänne olisi tulla joskus kesällä niin, että tulisi lauantaina reittiveneen mukana aamupäivällä ja lähtisi seuraavana iltapäivänä pois. Silloin olisi aikaa tutkailla saarta rauhassa, ihastella kallioiden kauniita yksityiskohtia, niiden koloihin kertyneitä pieniä lammikoita, nauttia auringonlaskusta ja odottaa, viileneekö rantakalliokin illan viiletessä vai jääkö se hohkamaan päivällä keräämäänsä lämpöä.

Valkoisin tolpin merkitty reitti kulki hyvän matkaa rannan tuntumassa ja jossain kohtaa jo hukkasimmekin kohdan, josta reitti palaa takaisin metsään. Olimme niin lumoutuneita maisemasta ja kallioista, merestä ja sen ympärillä olevasta kasvillisuudesta. Kuivuus oli koetellut kasveja tänä kesänä täälläkin: heinät taipuivat tuulessa ruskeina ja rannan kasvit olivat saaneet ylleen jo ruskean lisäksi ruskan sävyjä.

”Muumipeikko ja pikku Myy makasivat vatsallaan auringonpaisteessa ja katsoivat ryteikköön. Se oli matalaa ja sotkuista metsää, pieniä äkäisiä kuusia ja vielä pienempiä vaivaiskoivuja, jotka olivat koko ikänsä saaneet tapella tuulta vastaan. Nyt ne kyyröttivät tiiviisti vieri vieressä suojellakseen toisiaan, latvat eivät kasvaneet enää, mutta oksat pureutuivat kiinni maahan missä vain voivat.

Ajatella, että ne jaksavat olla noin kiukkuisia, sanoi pikku Myy ihailevasti.”

Muumipappa ja meri

Kävelimme melkein saaren päähän, kunnes käännyimme takaisin ja etsimme paikan, josta luontopolku lähti taas metsää kohti. Se mutkitteli läpi kangasmetsän ja lehtometsän, kunnes saapui niemen toiselle reunalle. Täällä ei tuullut, vaan sää oli kovin leppoisa, ihmiset istuivat rannalla, kuka nauttien kesäpäivästä, kuka kiikaroiden lintuja

Me vilkuilimme tässä kohtaa jo kelloa. Aikaa saaressa olemiseen oli varattu 2,5 tuntia. Kolmen kilometrin mittaisen luontopolun kiertää kyllä ihan reilusti siinä ajassa, mutta maisemien ihailuun ja tarkasteluun meneekin sitten ihan oma aikansa.

Vähän ennen lähtöpaikkaa kääntyy vielä polku kohti tunnelia ja näköalatornia. Tunnelille vievä polku näytti siltä, kuin olisi toiseen maailmaan tullut. Molemmilla puolilla nousivat kalliot ja keskellä kulki pitkospuut, joita reunustivat saniaiset ja muut auringossa vaaleanvihreinä kylpevät kasvit. Aivan, kuin olisi tullut kevääseen.

Tunneli on noin 100 metriä pitkä ja tekee jyrkän käännöksen vasempaan. Siksi tunneliin astuessa valo katoaa nopeasti ja täytyy vain luottaa siihen, että valo palaa takaisin jossain kohtaa. Juuri, kun alkaa olla hieman hyytävä olo pimeyden vuoksi, tunneli kääntyy ja valo palaa takaisin.

Tällä kertaa kävimme vain kävelemässä tunnelin päästä päähän ja käännyimme takaisin, mutta polku olisi vienyt vielä pidemmälle saaren toiselle reunalle ja olisimme päässet tutustumaan mm. saarella sijaitsevaan autiotupaan, jonne voi jäädä myös yöksi. Siihen meillä ei valitettavasti ollut enää aikaa vaan suunnistimme kohti näkötornia. Kiipesimme ensin mäkeä ylös ja sitten vielä portaat ylös torniin, josta oli hyvät näkymät kauas merelle.

Ennen lähtöä istuimme hetken rantakivillä ja juttelimme, että ensi kerralla sitten paremmalla ajalla ja yön yli. Silloin voisi käydä Metsähallituksen oppaan vetämällä kierroksella ja oppia lisää paikasta, viettää yön autiotuvassa tai teltassa ja nauttia kiireettömyydestä.

Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *