Sateinen ja hieman harmaa sunnuntaiaamu ottaa meidät vastaan, kun saavumme Kukuljärven reitin lähtöpisteelle. Navigaattoriin olimme laittaneet osoitteeksi Puistokuja 1, Ruotsinpyhtää, joka toi meidät mutkittelevia kyläteitä pitkin, paikallisen urheilukeskuksen vieressä sijaitsevalle parkkipaikalle. Reitin aloituspaikasta ei ollut epäilystäkään. Parkkipaikan kulmaan oli rakennettu hieno portti ja iso infotaulu reitistä. Reitille kokonaispituutta oli kerrottu olevan 8 km, jonka lisäksi meidän oli tarkoitus käydä vielä Brannin luolassa.

Lähdimme kiertämään reittiä myötäpäivään. Polku muuttui hetken päästä pitkospuiksi ja sitten vanhaksi junaradan pohjaksi. Olin kuullut, että reitti on monipuolinen ja mielessä kävi, että jos ensimmäisen muutaman sadan metrin matkalle mahtuu tällaista, niin mitä tulee olemaan loppureitti; poniajelua, tivoli, koskenlaskua? Odotukset olivat ainakin korkealla.

Reitin varrella on kaksi laavua, joista ensimmäinen tuli vastaan käveltyämme noin kilometrin matkan. Kymijoen varressa sijaitsevalla laavulla on tulipaikka ja itse laavu on uusi ja hyväkuntoinen. Tässä kohtaa meille oli ehtinyt jo hiipiä nälkä vatsaan, koska aamupalasta alkoi olla useampi tunti ja päätimme jäädä evästelemään laavulle. Istuskelimme laavulla parikymmentä minuuttia, juttelimme kuulumisia ja katselimme, kun useampikin retkiseurue käveli laavun ohi.

Matkaa jatkettuamme ja ylitettyämme autotien, alkoi maisema taas muuttua. Lähdimme kiipeämään polkua pitkin kalliolle ja tuntui, kuin olisi erämaahan tullut. Kesä oli kuivattanut varpuja, heiniä ja katajia, keloja oli pystyssä siellä täällä ja maaruskan värit olivat jo tulleet esiin.

Tässä maisemassa olisi voinut kävellä vaikka kuinka kauan, mutta pikkuhiljaa polku alkoi laskeutua alas kalliolta ja vei pitkospuille ja pienen rämeen läpi. Kanervat olivat kauniissa kukassaan, karpaloiden suikertavat varret kiemurtelivat lakkojen, sammalten ja heinien välissä. Suon kasvillisuus on kiehtovaa. Voisin kyykkiä ja katsella suon monipuolista kasvitarjontaa vaikka ja kuinka kauan. Kaikki on niin pientä, mutta täyttä ja jaksan ihmetellä, kuinka jokainen kasvi löytääkin sulassa sovussa sen oman paikkansa kasvaa.

Pitkospuilla kävelyn jälkeen alkaa taas nousu kalliolle. Polku on paikoin louhikkoinen ja onpa yhteen haastavampaan nousuun apuna jopa kunnon köysikin. Viereen oli rakennettu onneksi myös portaat helpommaksi vaihtoehdoksi kulkea. Aivan helppokulkuiseksi nousua ei voi kuitenkaan luonnehtia, mutta hyvin siitä silti selvisi, kun selässä ei ollut lisäpainona reppua kummenpaa. Alkoi tuntua, että kiipesimme koko ajan joko ylös tai laskeuduimme alas.

Kukuljärvelle saapuessamme reitti tasaantui ja se kierteli järven rantaviivaa pitkin, kunnes saavuimme laavulle. Söimme tässä vain pienen välipalan laiturilla seisten ja katsellen järvimaisemaa. Laavulla oli muutama lapsiperhe tekemässä ruokaa ja rannalla oleva pöytäryhmäkin oli käytössä.

Laavun vierestä lähti polku Brannin luolalle ja matkaa oli yhteen suuntaan alle kilometri. Reitti kulki läpi havu- ja lehtimetsän, kunnes huomasimme olevamme kallion laella. Tästä ei voi olla enää pitkä matka. Laskeuduimme polkua pitkin alas ja sammaloituneet, korkeat kallionseinämät ottivat meidät vastaan vehreän kuusimetsän uumeniin.

Etsimme katseellamme luolaa ja jatkoimme matkaa polkua pitkin. Luola löytyikin lopulta hieman mutkan takaa ja ääneen pohdimme, että tuosta reiästäkö sitä pitäisi nyt mahtua sisälle. No, hyvin mahduttiin ja vaikka luola ei kovin suuri ollutkaan, mahduimme seisomaan sen sisällä molemmat. Tarinan mukaan luolaa oli pitänyt kesäasuntonaan 1900-luvun alussa lehmipaimen Jaakko Bränn (tai Brandt). Paikka on tosiaan suojainen ja voin hyvin kuvitella, miksi se oli valikoitunut väliaikaiseksi asumukseksi.

Brannin luolalta kävelimme takaisin laavulle ja jatkoimme reittiä. Hetken aikaa kuljettuamme alkoi kuulua laukauksen ääniä ja mietimme, että mikä ihmeen metsästysaika nyt on ja kylläpä ovat lähelle tulleet. Laukauksiakin tuli sen verran useasti, että epäilin jo Stormtroopereiden olevan asialla, kun eivät millään osu kohteeseen. Hetken kuluttua selvisi, että äänet paljastuivat tulevan läheiseltä ampumaradalta.

Huuhkajavuorelle nousu oli melko pitkä ja kivikkoinen. Laelle päästyämme istahdimme hetkeksi penkille pitämään pienen juomatauon. Maisema avautui puiden takaa kauas ja pieni tuulenvire viilensi kiipeämisestä lämmennyttä oloa. Vaikka retkemme alkuvaiheessa ilma näytti hieman harmaalta, oli päivä auennut mitä kauneimmaksi loppukesän ilmaksi ja pilven takaa paistaessaan aurinko lämmitti vielä kunnolla.

Huuhkajavuoren laelta matkaa jatkaessamme emme ilmeisesti katsoneet sen kummemmin reittimerkkejä, vaan jatkoimme vain polkua pitkin eteenpäin. Jossain kohtaa polku tuntui katoavan ja mietimme tovin, että mihinkäs suuntaan sitä olisikaan pitänyt lähteä. Vieressä kulki kuitenkin hiekkatie ja jatkoimme sitä pitkin, kunnes merkit tulivat taas näkyviin ja pääsimme takaisin metsään. Kaikenkaikkiaan polku oli hyvin merkitty, eikä eksymisen vaaraa ollut.

Huuhakajavuorelta reitti kulki sekä metsäpolkua että hiekkatietä pitkin ja lopulta saavuimme ensin koululle ja siitä pienen matkaa eteenpäin takaisin lähtöpaikalle. Luonnehtisin reittiä monipuoliseksi ja oikein mukavaksi päiväretkikohteeksi. Laavuja oli kaksi, joissa pääsi valmistamaan tulilla itselleen ruokaa, hengähdyspaikkoja oli useampi istuskeluun ja maisemien ihailuun. Samalla reissulla voi poiketa Strömforsin ruukille, koska matkaa sinne reitin aloituspaikasta on vain reilu kilometri.

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *