Mikäs se tuollainen Neitvuori on, keskustelimme viime kesänä ystäväni kanssa, kun ajelimme kotiin metsäretkeltä pikkuteitä pitkin. Tutkimme asiaa ja totesimme, että kuvien perusteella näyttää oikein kivalta reitiltä ja sinnehän täytyy joskus lähteä tutustumaan. Ja tuo joskus tulikin sitten yllättävän pian, kun ajelimme kohteeseen (Neitvuorentie 660) kauniina sunnuntaiaamuna elokuun lopulla. Parkkipaikka oli alkanut jo täyttyä autoista ja reppuja takapenkiltä kaivellessamme saapui vielä pari autoa lisää. Äkkiseltään päättelimme, että reitti taitaa olla melkoisen suosittu retkeilykohde.

Ensimmäiset merkit syksystä alkoivat jo näkyä, mutta ilma oli ihanan lämmin ja aurinkoinen. Täydellinen retkeilysää siis. Reitti lähti heti parkkipaikan kulmalta, infotaulun takaa. Heinäseipäistä tehty aita kulki polun vieressä ja hetken matkaa kuljettuamme polku haarautuikin kahdeksi. Kaarsimme oikealle kohti Hiidenmaan tilaa ja juttelimme hetken taukopaikalla lounastelemassa olleiden parin rouvan kanssa. He olivat tilalla lammaspaimenina ja totesin ystävälleni, että näkisin meidät tuossa vastaavassa toimessa tulevina vuosina.

Tilan jälkeen polku alkoi nousta koko ajan jyrkemmin kohti Neitvuorta. Viimeistään tässä kohtaa pitkähihainen paita vaihtui lyhythihaiseen. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin edessä siintää Neitvuoren huippu ja rinteen nouseminen alkoi muuttua niin upeiksi maisemiksi, että en ihmetellyt enää yhtään, miksi reitti on suosittu. Saarien ja nimenkärkien siivittämä järvimaisema jatkui silmänkantamattomiin. Jos maisemat Kolilla ovat upeat, niin samaa voi sanoa Neitvuoren laella seisoessaankin.

Polku vei hyvän matkaa pitkin kallion reunaa ja maisemia pääsi ihailemaan monesta kohtaa. Istuimme hetken kalliolla ystäväni kanssa ihan hiljaa. Mietin, voisiko hetkessä olla enää enemmän läsnä. Ei varmaankaan. Tällaisista hetkistä ei haluaisi päästää irti. Istua vain ja olla.

Niin mukavaa, kuin kalliolle olisikin ollut jäädä istuskelemaan vaikka päiväkausiksi ja katsella pilvien lipumista ohi, jatkoimme kuitenkin matkaa. Reitti kääntyi takaisin metsän siimekseen ja satumetsämäinen, vihreä sammalten peittämä vanha kuusimetsä sekä erämaahenkinen mäntykangas vuorottelivat polkua kulkiessa.

Pian reitillä eteemme tuli päätöksen hetki. Olimme arvuutelleet, kiertäisimmekö päivän aikana vain lyhyemmän Hiijen silmukan, noin 4 km, vai lähtisimmekö kiertämään pidemmän Hiidenkierroksen, joka toisi matkaan lisää noin yhdeksän kilometriä. Ja kuten jo arvata saattaa, niin jos kerran lähdetään tutustumaan uuteen luontopolkuun, niin ei kai sitä jätetä kulkematta koko lenkkiä.

Hiidenkierros erkanee Hiijen silmukasta noin puolessa välissä reittiä. Polku muuttuu kapeammaksi ja ihmisten määrä reitillä vähenee huomattavasti. Harvalaisen lammelta polku jatkui mutkitellen hyvin erilaisissa maastoissa: vastaan tuli lehtoa, kallioille nousuja ja laskuja, pitkospuita, kaunista mäntymaastoa sekä sekametsää.

Sulamajärven rantaan, Hiidenkodalle saavuttuamme pidämme pienen ruokatauon. Saamme evässeuraa kahdesta suloisesta silmäparista, jotka herkeämättä tuijottavat ruokailuamme ja selvästi toivovat, että jokainen pala ei osuisi kohteeseensa. Juttelemme koirien omistajien kanssa retkeilystä ja kulkemastamme reitistä. Edelliset evästäjät olivat juuri lähdössä tulipaikalta ja pyysimme heitä jättämään meille tulet. Vaikka kesä tuntuikin vielä olevan läsnä, oli mukava siirtyä jo tulistelun myötä ajattelemaan, että ihan kohta on syksy, eikä tarvitse enää miettiä joka retkellä metsäpalovaroituksia.

Eväät syötyämme sanoimme heipat uusille karvaisille ystävillemme sekä heidän palvelusväelleen ja jatkoimme matkaa. Reitti kulki hetken polkua pitkin ja jatkui hiekkatienä, kunnes se taas poikkesi takaisin metsään. Metsän muuttuessa otolliseksi sienimetsäksi mietimme ääneen, että jokohan sitä alkaisi olla suppilovahveroja kosteimmilla paikoilla. Ja olihan niitä. Pieniähän nuo vielä olivat elokuun lopulla, mutta te, ketkä odotatte yhtä innokkaasti suppilovahveroiden nousemista syksyisestä metsästä, tiedätte, että malttamattomuus alkaa nousta pintaan jo elokuun puolella.

Kuljimme reittiä melko reippaaseen tahtiin ja mieleen tuli kesän reipashenkinen retki Linnansaaren kansallispuiston luontopolulla, jossa seuranamme oli armeija hyttysiä. Tällä kertaa sillä erotuksella, että nyt pienet ystävämme olivat hirvikärpäsiä. Ja niitä oli paljon, lähes henkiseen romahdukseen asti. Toki nämä kaikki pieneläimet kuuluvat luontoon ja on oikeastaan omaa tyhmyyttä lähteä liikenteeseen ilman asianmukaista varustusta. Varsinkin jos näiden antaa mennä ns. ihon alle.

Kun palasimme takaisin Hiijen silmukan reitille, loppuivat hirvikärpäset kuin seinään. Eikä mikään ihme. Tuskinpa hirvetkään kulkevat reiteillä, jossa liikkuu niin paljon ihmisiä ulkoilemassa.

Hiijen silmukan loppureitti ei kulkenut enää vuorenrinteitä pitkin, vaan tuntui, että koko loppumatka oli loivaa alamäkeä. Hetken kuljettuamme, saavuimme taas Hiidenmaan tilan nurkalle, josta polku erkani juuri ennen parkkipaikkaa.

Kotimatkalla, kun olimme toipuneet hirvikärpästen hyökkäyksistä, juttelimme, että olipa käymisen arvoinen reitti tämäkin. Hiijen silmukka sopii koko perheelle, vaikka ei reittinä helppokulkuisin korkeiden nousujen vuoksi olekaan. Ja Hiidenkierros kannattaa ehdottomasti käydä kävelemässä, jos haluaa ulkoiluttaa itseään pidempään, kuin reilun kolmen kilometrin matkalta.

Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *