Hyvin tervetulleen pienen irtioton melko rankan syksyn keskelle tarjosi yhden yön kyläily ystävän luona Kiteellä. Vajaan kolmen tunnin automatkakaan ei tuntunut lainkaan pitkältä, vaan aivot saivat levätä ja pyöritellä omia ajatuksiaan, kun itse ihailin koko ajan värittyneempää ruskaa, mitä pohjoisemmaksi ajoin. Puut loistivat tien laidassa keltaisina ja oransseina ja maaruska hehkui punaisena. Syksystä on tullut retkeilyharrastuksen myötä lempivuodenaikani.
Tiesin jo reissuun lähtiessä, että minulle tarjoutui pari tuntia omaa aikaa, kun ystäväni vei jälkikasvuaan kerhoilemaan. Googlettelin Kiteen luontopolkuja ja muutaman vaihtoehdon joukosta päädyin ajelemaan aamuvarhaisella Kiteen erä- ja riistapolulle. Parkkipaikka löytyi Anttilantieltä ja lähtöpaikka oli niin hyvin merkitty suurella portilla, että ohi ei päässyt vahingossakaan ajamaan.
Montaa askelta ei reitillä tarvinnut ottaa, kun vastaan tuli tukikohdaksi nimetty paikka, jossa oli mm. aitta, laavu, katos, tulipaikka sekä puucee. Tämä sopisi varmasti isommankin porukan kokoontumispaikaksi ja kulku parkkipaikalta oli rakennettu helpoksi.
Tukikohdan vierestä polku jatkui Hietaniemen kierroksena läpi metsän. Matkan varrella oli paljon infotauluja kertomassa alueen kasvillisuudesta, luonnon muotoutumisesta, riistanhoidosta sekä pyyntitavoista. Matkalla tuli vastaan myös monta eläintä puuveistosten muodossa.
Jo parin ensimmäisen kilometrin aikana olin kulkenut läpi mänty- ja sekametsän, käynyt lehdossa ja riistapellolla Metsäisen osuuden jälkeen saavuin Oriveden rantaan, joka toimii yleisenä uimarantana. Seisoskelin tovin jos toisenkin katselemassa järvelle. Hetken mietin jo, että otan kengät pois ja upotan varpaat hiekkaan ja kahlaan rantaveteen, mutta selkäni takaa kuuluva ”hei vaan” sai minut jättämään ajatuksen sikseen. Eihän minua täällä kukaan tuntisi, mutta en myöskään ajatellut jäädä eläväksi legendaksi sinä naisena, joka kulki täällä syyskuun lopulla paljain jaloin. Tai no, omasta mielestäni siinä ei ole mitään outoa, mutta ihan vain varmuuden vuoksi jätin ajatuksen sikseen ja jutustelin naisen kanssa pitkän tovin paikasta, sen historiasta ja syksyn ihanasta ruskasta.
Kiteen erä- ja riistapolku on jaettu kahteen rengasreittiin, Hietaniemen ja Parppeinlahden lenkkiin. Nämä reitit tosin yhdistyvät saumattomasti yhteen, enkä olisi osannut sanoa ilman infotaulua, missä kohtaa toinen lenkki loppui ja toinen alkoi. Uimarannasta kuitenkin jatkettuani matkaa eteenpäin, muuttui reitti Parppeinlahden reittiin. Se kulki rannan viertä pitkin ja pääsin ihastelemaan vielä hetken ruskean sävyissä hehkuvaa kaislikkoa.
Osa rannan suojaisesta lahdesta oli soistunut ja sen läpi kulkivat pitkospuut. Rantaluhdan kasvusto oli tiivistä ja ruska oli alkanut värittää vihreää pois talvea vasten. Mietin jo tässä kohtaa reittiä, että jos asuisin yhtään lähempänä, kävisin varmasti tällä reitillä säännöllisesti kävelyllä. Tähän kokonaisuudessaan vajaan viiden kilometrin reittiin mahtui todella monenlaista maastoa, rantaa, pitkospuuta ja mitä olikaan vielä tulossa.
Pitkospuiden jälkeen melko pian vastaan tuli kalahautomo, josta reitti kääntyi jyrkästi oikealle ja alkoi nousta kohti hiekkaharjua. Reitti teki vielä pienen notkauksen lehtoon, jonka jälkeen maisema vaihtui hiekkaharjulla kulkevaan polkuun. Katselin puiden lomasta molemmilla puolilla avautuvaa järvimaisemaa ja mietin, että tämä on kyllä tämän reitin kauneinta antia.
Hiekkaharjulta reitti kääntyi lehtipuumetsän kautta kohti parkkipaikkaa ja teki vielä pienen mutkan mäntyisessä kangasmetsässä, kunnes se saapui takaisin lähtöpistettä vastapäätä. Olin jotenkin niin ihastunut tähän reittiin, että mietin, josko kävisin kävelemässä sen vielä toiseenkin kertaan saman tien. Aika ei siihen tällä kertaa antanut kuitenkaan enää myöten, joten toinen kerta täytyi jättää tulevaisuuteen. Mutta kyllä, tämä reitti oli ehdottomasti sellainen, jota suosittelen koko perheen retkeilyyn monipuolisuutensa vuoksi. Reitti on pääosin helppokulkuinen (ei esteetön), eikä suuria korkeuseroja ole.
