Olisi ihanaa, jos syksyn ruska vain jatkuisi ja jatkuisi, mutta ajellessamme lokakuun puolivälissä kohti Säänjärven retkipolun lähtöpaikkaa (Säänjärventie 401, Savitaipale), totesimme, että kyllä lehtiä alkaa olla jo enemmän maassa, kuin puissa. Ilma oli onneksi vielä leuto ja vain ajoittain pienet tuulenpuuskat heittelivät lehtiä tuulilasille.

Perille saavuttuamme, jätimme auton retkipolun parkkipaikalle. Vieressä olevan opastetaulun postilaatikosta kannattaa ottaa mukaansa opastevihkonen. Reitille on merkitty 13 rastia, jotka kertovat sen varrella olevista kohteista; rakennuksista, kasvillisuudesta ja kylästä hyvinkin seikkaperäisesti.

Reitti lähtee kulkemaan pitkin hiekkatietä, jonka varrella pääsemme tutustumaan riiheen ja Tikan talon pihapiiriin. Hiekkatietä aikamme kuljettuamme reitti kääntyy oikealle ja mietimme hetken, että meneekö tämä nyt oikeasti jonkun pihaan, mutta tie vie kuitenkin pihan ohi ja jatkuu polkuna takaisin metsään.

Kauaa ei metsässä tarvitse kulkea, kun saavumme Valkjärven rantaan ja pääsemme pitkospuita pitkin Mutalahden luhdan havaintotornille. Pitkospuiden vierestä poimimme muutamat karpalot ja ihailemme rantaheinikon ja kaislikon syksyistä väritystä. Lintuja emme tällä kerralla bonganneet, mutta alueella viihtyy mm. joutsenet, kaulushaikara, kurkipari ja lukemattomat muut lajit, joista opasvihkonen meille kertoi.

Lintutornilta matka jatkui takaisin metsään, jossa ohitimme vanhan viljelyssuon reunaladon ja ehkä suurimman koskaan näkemäni muurahaispesän. Maasto oli koko matkan ollut tasaista kulkea ja ensimmäinen mäki tuli vastaan vasta kodalle saavuttaessa.

Ennen kotaa rinteeseen jäävät jääkauden aikaiset siirtokivilohkareet, joiden päälle pääsi kiipeämään joko rappuja tai köyttä pitkin. Kodassa teimme tulet ja vietimme kiireetöntä sunnuntaipäivää odotellen ruuan valmistumista pakissa. Puut olivat onneksi kuivia ja niitä löytyi hyvin kodan sisältäkin penkkien alta. Mikäänhän ei ole ikävämpää, kuin metsäretkellä nälkäisenä märkien puiden sytyttely.

Evästeltyämme ja nautittuamme päiväkahvit, jatkoimme matkaa kohti kuusimetsää. Kota on noin puolessa välissä reittiä, joten matkaa parkkipaikalle oli vielä pari kilometriä. Vanhan kuusimetsän jälkeen reitti kulkee hyvän tovin pitkin hiekkatietä ja sen varrelle jää tien vasemmalle puolelle sepän paja ja oikealla siintää Valkjärvi. Tien varressa kasvaa myös tummatulikukkaa, jonka kasvustosta oli jäljellä lokakuussa enää kuivuneet kukkavanat ja vihreä lehtiruusuke.

Ennen Valkjärven laidalla olevaa laavua reitti kääntyi kulkemaan pitkin pellon reunaa ja sukelsi hetkeksi takaisin metsään, kunnes polku toi meidät Valkjärven rantaan. Ranta on yleinen uimapaikka laitureineen ja muutaman askeleen päässä on vielä laavu. Siitä olikin matkaa parkkipaikalle enää noin 300 metriä, joten emme jääneet enää laavulle taukoilemaan.

Reitti oli kokonaisuudessaan oikein mukava päiväretkikohde, kodassa oli mukava evästellä ja tehdä tulet, matkan varrella oli paljon nähtävää ja erityiskiitos ohjevihkosesta, joka avasi reittiä, paikallista luontoa ja kylän toimintaa ihan eri tavalla, kuin mitä pelkkä kierros olisi tehnyt.

Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *