Harvemmin luontopolut alkavat ihmisen nimillä, mutta jos näin on ja kuten arvata saattaa, on tässäkin tarina takana. Irja Hannonen (1924-2003) asui Suomenniemen Karkauksen kylässä koko elämänsä ja testamenttasi koko omaisuutensa kotikunnalleen. Näillä varoilla rakennettiin retkeilyreitti hänen elämäänsä ja toiveitansa kunnioittaen. Hänen kotitalonsa jää reitin varrelle ja tutustuttaa poluilla kulkijat hänen kotiseutuunsa ja lähimetsäänsä.
Parkkipaikalla on hyvin tilaa useammallekin autolle ja se sijaitsee heti sillan jälkeen vasemmalla (Karkauksentie 910, Suomenniemi). Polku puolestaan lähtee heti parkkipaikan vierestä, hiekkatien toiselta puolelta ja sukeltaa suoraan metsään.
Kun tietää luontopolun historian, kulkee se koko retken ajan ajatuksissa. Mielikuvitus oli helppo päästää valloilleen ja tehdä erilaisia olettamuksia, kuten: täällä hän varmaan kävi sienessä, täältä poimittiin syksyisin karpalot ja tämän täytyi olla se paras paikka mustikoiden keräämiseen. Näihin ajatuksiin viitaten, oli ensimmäinen metsäosuus varmasti se paikka, mistä syksyllä käytiin keräämässä suppilovahverot. Vanha metsä oli sammalen peitossa, kallio nousi heti polun vierestä ylös ja kuusia kasvoi jykevinä polun molemmin puolin.
Polku ei kauaa metsässä malttanut kulkea, vaan palasi hiekkatielle, joka kulki tilan rakennusten vierestä, kunnes pian taas ohjeistus kertoi valitsemaan polun kohti metsää. Ensimmäisen kilometrin matkalla ennen laavua näimme hyvin rehevää, lehtomaista metsää ja niittyä, jotka eivät näin loppusyksystä päässeet varmastikaan täysin oikeuksiinsa.
Laavu oli rakennettu Kuolimojärven lahden pohjukkaan, josta löytyi myös tulipaikka, puucee sekä halkovaja. Sytyttelimme tulet ja valmistimme lounasta kaikessa rauhassa. Jos jotain olemme oppineet tästä päiväretkeilystä ja luontopolkujen tallaamisesta, niin sen, että päivän ollessa lyhimmillään kannattaa valita vähän lyhyempiä polkuja ja nauttia vaikka hetki kauemmin taukopaikalla. Näin retkestä saa huomattavasti enemmän irti ja sen tarkoituksen, eli henkisten akkujen latailun, täytettyä.
Laavulta reitti jatkuu pitkospuita myöten Kuolimojärven rantaa mukaillen. Pitkospuut ovat vasta uusittu, joten kävely ei märälläkään kelillä ollut ihan pelkkää liukastelua. Varovastihan märillä pitkospuilla saa aina mennä, jos ei ole nastakenkiä alla, mutta uudet puut eivät onneksi olleet niin liukkaat.
Mutta mitkä maisemat järvelle avautuivatkaan. Vastarannan kalliot loistivat harmaan lisäksi vihreän, vaalean, punaisen ja oranssin eri sävyjä. Kuolimojärven tyyni pinta kaksinkertaisti luonnon kauneuden heijastelemalla kaiken ympärillä olevan. Seisoimme tuijottamassa maisemaa hyvän tovin ja viimeistään tässä kohtaa alkoi aueta ainakin yksi syy, miksi kyseinen metsä oli Irjalle niin rakas.
Aikamme Kuolimojärven rantaa myötäiltyämme, käännyimme takaisin kohti metsää. Tässä kohdin reitti haarautui kahteen ja toinen polku olisi oikaissut suoraan soistuneelle Kissalammelle. Me kuitenkin jatkoimme pidempää reittiä pitkin ja nautimme vihreän metsän eri sävyistä. Marraskuu ja vihreän eri sävythän eivät varsinaisesti ole synonyymejä keskenään, vaan jälkimmäinen melko harvinaista katseltavaa tähän aikaan vuodesta.
Kissalammen kohdalla pitkospuut jatkuivat taas hyvän matkaa ja soistuneen lammen ruskean ja punertavan sävyt olivat kaunista katseltavaa. Lammen rantaan ei ilman kumisaappaita ollut asiaa, joten ihastelimme suokasvillisuutta kuivin jaloin kiltisti pitkospuilta.
Suon jälkeen vastaan tuli reitin korkein kohta, eli kiipeäminen Huuhkajavuorelle. Nousu ei muutamaa kymmentä metriä korkeampi ollut ja mäen päältä reitti lähtikin melko nopeasti laskeutumaan takaisin alas. Hetken aikaa polkua kuljettuamme, reitit taas yhtyivät ja palasimme takaisin samaa polkua, kuin mitä olimme jo kulkeneet.
Tälle reitille anna lämpimän suosituksen päiväretkeilykohteeksi. Ainakin näin loppusyksystä reitiltä löytyi hyvin vaihtelevaa maisemaa ja upeita paikkoja.
Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen