Selaillessani lähialueiden luontopolkuja, huomioni kiinnittyi Horessootin luontopolkuun ihan vain sen nimen perusteella. Siis mikä, tavailin sanaa hetken päässäni, kunnes totesin, että ihan oikein olin lukenut. Ho-res-soo-tin luontopolku. Tälle täytyi olla joku selitys. Horessootti sanana ei varsinaisesti kerro mitään tai edes tarkoita mitään, mutta lopulta löytyi selitys myös tällekin sanalle.
1800-luvun lopulla paikallinen hovioikeudenneuvos Alopaeus kehitti ulkoilupolun, joka kulki Vehkajoen ja Vehkjärven maisemissa. Hovioikeudenneuvoksen ruotsinkielinen vastine hovrättsråd taipui paikallisten suussa helpommin horessootiksi, josta polkukin sitten sai nimensä.
Polun lähtöpaikka on aivan tien laidassa (Myllykyläntie 200, Vehkajoki) ja tilaa parkkipaikalla on useammalle autolle. Reitti lähtee heti parkkipaikan kulmalta. Reitin alussa olevan aukean jälkeen polku vie metsäisempiin maisemiin. Ensimmäinen pysähdys tehdään suuren siirtolohkareen kohdalla, joka on aikojen saatossa halennut niin, että sen välistä mahtuu kävelemään.
Rapakiven jälkeen polku lähtee tekemään lenkin mäntyvoittoisessa metsässä. Suuria nousuja ei ole, vaikka välillä olimme kallion päällä ja sitten laskeuduimme Vehkjärven rantaan. Puiden välissä oli paikoitellen melkoinen kivi-invaasio, kun jääkauden aikaiset siirtolohkareet olivat päättäneet oikein porukalla jäädä matkasta.
Polku kulki hyvän matkaa järven rantaa mukaillen, kunnes saavuimme laavulle. Uudenkarhea laavu on rakennettu vuonna 2021. Laavulla istuskellessa avautui näkymä Vehkjärvelle. Mikäs siinä oli tulia sytytellessä ja lounasta nauttiessa. Retkemme tänne ajoittui loppuvuoteen ja eväsvalintoja pohtiessamme totesimme, että täytyyhän se kerran vuoteen edes makkarat syödä. Tehostimme tätä rasva- ja suolaöveriä vielä lisäämällä lounaalle lihapiirakat. Näillä eväillä olisi jaksanut tallata pidemmänkin lenkin.
Reitti jatkui laavulta hiekkatietä pitkin. Vehkajoki kulki oikealla puolella vieressä ja auringon käydessä niin kauniisti veden pintaan, poikkesimme rantaan ihailemaan jo hieman mailleen painuvaa aurinkoa. Se värjäsi niin kauniisti vaaleanpunaisen sävyillä sen osan veden pinnasta, mihin päivän viimeiset auringonsäteet osuivat. Maisema oli kuin maalauksesta.
Hiekkatieltä reitti poikkesi vielä takaisin metsään ja sen tutun siirtolohkareen luo, josta polku lähtiessämme haarautui. Kokonaismatkaa reitille tulee 2,8 kilometriä, suuria nousuja ei ole. Tämä oli oikein mukava pieni retki päiväkävelyn ja laavulla lounastelun merkeissä.