Tunne, että päivä on pidentynyt, tulee joka vuosi vähän varkain. Pieniä aavistuksia valon lisääntyneestä määrästä voi aistia aamuisin, kun herätessä ei olekaan aivan sysimustaa. Kun töistä palattaessa voi napata vielä viimeiset auringonsäteet ja siitä muutaman viikon päästä hämärä on muuttunut päivänvaloksi. Ja lopulta saa itsensä kiinni ajatuksesta, onko kello jo tosiaan tulossa kahdeksan ja vieläkin on valoisaa.
Keho tottuu muuttuneeseen auringon määrään asteittain, pikkuhiljaa. Vaikka valon lisääntyvä määrä tuntuu virkistävältä, voi keho reagoida siihen aluksi jopa ahdistuksella. Pitkän pimeän kauden jälkeen valo on joskus liikaa ja mieli tulee aavistuksen perässä. Onneksi mielikin lopulta sopeutuu valon lisääntyneeseen määrään ja tuntuu, että jaksaa enemmän. Alkaa kesän odotus.
Aurinko alkaa päivisin jo lämmittää ja enää ei millään malttaisi odottaa lumien sulamista ja maan lämpeämistä. Itse suunnittelen jo ensi kesän retkiä ja mietin, mitä kaikkea puutarhaprojekteja tekisinkään. Kärsimättömyys alkaa nostaa päätään.
Yön lämpötila painuu vielä välillä reilustikin pakkaselle, mutta päivisin se taas kipuaa plussan puolelle. Kevään tuntee jo vahvasti tällaisina päivinä. Lämpötilan vaihtelut tekevät aamuista kauniita ja iltaisin odotellaan, kuinka upea auringonlasku tänä iltana tuleekaan. Luonto tuoksuu jo keväiseltä ja aurinkoisina päivinä säteet tulevat jo korkeammalta.
Muuttolinnut alkavat palata Suomeen ja joutsenten äänistä ei voi erehtyä. Joka kevät mietin, että ehkä tänä vuonna investoin pitkään kameraputkeen, joka mahdollistaisi lintujen kuvaamisen muinakin, kuin pieninä täplinä tai epäselvinä tuherruksina, jotka nipin napin tunnistaa linnuiksi. Ja ne kiikarit pitäisi hankkia.
Kevät tuo mukanaan myös takatalven ja turhautuneisuudella sävyttyneet keskustelut säästä. Kevätmyrskyt ja lumisateiset päivät pistävät toteamaan joka kerta, että herättäkää, kun on kesä. Takatalvet pitäisi kieltää lailla.
Tämä kevät on tuntunut erityisen pitkältä, koska lunta on niin paljon ja tuoreessa muistissa ovat menneet vuodet, jolloin tähän aikaan vuodesta lunta oli enää jäljellä vain rippeet, eikä ajoittaiset lumisateet tuntuneet hermossa saakka, koska tiesi niiden sulavan pian pois. Nyt lumen sataessa vielä olemassa olevan päälle, huomaan kiristeleväni hampaita ja ajattelevani, että eikö tämä jo riittäisi. Eikö vihdoinkin olisi jo kesän vuoro astua kulisseista esiin.
