Kesäkuussa luonnossa liikkuminen on kuin paratiisissa kulkisi. Se vehreys ja vihreiden sata eri sävyä yhdistettynä lukuisiin muihin väreihin on pakahduttavaa. Jo ihan luonnonkukkienkin värittämät teiden pientareet, metsät ja pellot tarjoavat kauneutta ja tuoksuja eri aisteille. Ja kun tähän kaikkeen lisätään vielä hieman ihmisen muovaamaa metsäpuutarhaa, tuntuu, että ihastelulta ei vain tule loppua.
Kävellessäni Arboretum Mustilan Atsalearinnettä kohti, tunnen atsaleojen kukkien huumaavan tuoksun jo kaukaa. Lämpimänä kesäiltana puiden lomasta tulevat auringonsäteet lepäävät värikkäiden kukkien yllä lisäten jo ennestään upeaa näkyä. Terälehtien läpi siivilöityvä valo viimeistelee maalauksellisen kauniin maiseman ja jään tarkastelemaan näitä luonnon taideteoksen yksityiskohtia.
Arboretumista löytyy kolme eripituista, helposti seurattavaa retkeilyreittiä (1,5 km punainen, 2,5 km keltainen ja 3 km sininen reitti) sekä kysymysrasteja sisältävä luontopolku (noin 1 km). Vaihtoehtoisesti metsä tarjoaa myös kymmeniä pikkupolkuja, jonne on mukava poiketa.
Atsalerinteeltä palaan takaisin hiekkatielle ja jatkan matkaani keltaisella reitillä. Se kulkee hetken matkaa samaa tietä sinisen reitin kanssa kohti Pohjoisrinnettä kääntyen kuitenkin metsään, jossa hemlokit ja muut jalopuut luovat satumaisen tunnelman. Sukellan metsän hämärään ja istahdan hetkeksi penkille. Ihailen maasta nousevia, jo korkeiksi kasvaneiden puiden runkojen kaunista pintaa ja tunnelmoin latvusten läpi pilkistävää valoa. Tätä tunnelmaa on vaikea kuvailla, se täytyy kokea.
Hemlokkimetsästä jatkan matkaa kohti suvun hautoja ja jään ihastelemaan alppiruusujen ja atsalejoen kukkaloistoa. Hautapaikan vieressä aukeaa todellinen kukkameri ja poikkean reitiltä pienille poluille ihan vain päästäkseni hieman lähemmäs kukintaa. Jään katselemaan kukissa ahkerina pyöriviä pörriäisiä ja mietin, ovatkohan ne enemmän innoissaan kukinnasta vai stressaantuneita kukkien ja työn määrästä. Tai ehkä ne vain elävät niin hetkessä, että eivät ole kumpaakaan.
Alppiruusujen kukkien saattelemana saavun kohti Etelärinnettä ja vastaani tulee taas vihreän eri sävyissä uhkuva vehreys. Tässä samassa paikassa syksyisin on upea ruska, kun kaikki erilaiset vaahterat kilpailevat punaisen, oranssin ja keltaisen sävyillään. Nyt ne seisovat vain statisteina ja tarjoilevat erimuotoisia ja -kokoisia lehtiään yhtenä vihreiden eri sävyistä.
Ennen havuterassille poikkeamista vastaani tulee keltaisena merenä kukkiva kultasade. Tämä eteläisemmässä Suomessa melko tavallinen näky puutarhoissa on täällä II- ja III-vyöhykkeen rajamaastossa jo hieman harvinaisempi ilmestys. Se menestyy kyllä näilläkin vyöhykkeillä, jos paikka on suojainen.
Havuterassilla kauniisti kaartuvat hortensiat odottelevat vielä vuoroaan ja runsaat kukintojen nuput antavat jo viitteitä hieman myöhemmin kesällä alkavaan kukintaan. Havuterassilta poikkean vielä Alppiruusulaaksoon ja kävelen ohi moneen metriin kurkottelevan kiinanlaikkuköynnöksen ohi ja samalla käyn vilkaisemassa sen vieressä kasvavan pensasmagnolian nuppuja. Hieno kukinta tulossa siihenkin. Saniaiset ovat ehtineet jo täyteen mittaansa ja kauniina mattona kukkiva kanadanruohokanukka on täynnä valkoisia kukkia.
Alppiruusulaaksossa valitsen tällä kertaa polun, joka vie minut takaisin hiekkatielle ja parkkipaikalle. Jos olisin ollut tällä retkellä viikkoa aiemmin, olisin valinnut polun, joka vie minut puistokahvilan kulmalle ja ihastellut matkalla kuolanpionin ja höyhenpensaan kukintaa.
Autossa katson kameraa ja naurahdan taas niille kaikille reilulle sadalle kuvalle, jotka olen ottanut. Mutta eihän tätä vain voi olla taltioimatta. Joka vuosi.