Sanonta ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” käväisi hieman sarkastisella kaiulla mielessä, kun lauantaiaamuna juuri ennen lähtöä kasailin tavaroita rinkkaan ja Prisman kestokasseihin. Edessä oli viikon reissu pohjoiseen ja olisihan se ollut toki hieman aikuisempaa aloittaa varustautuminen vaikka edellisenä iltana. Vaelluksille pakkaaminen onneksi on jo rutinoitunutta ja varmistuttuani siitä, että kaikki oikeasti olennainen on mukana, päätin, että näillä mennään.
Perinteisesti retkemme ystäväni kanssa ovat aikataulullisesti suunniteltuja yhtä lavealla pensselillä kuin pakkaamisenikin. Ja oikeastaan ihan hyvä niin. Arjen ollessa melko urautunutta ja monesti ns. sitä samaa, on reissuun mukavaa lähteä niin, että et oikeastaan edes tiedä, mistä sitä itsensä seuraavana päivänä löytää.
Jo lähtiessä päätimme, että ajamme niin pitkälle, kuin jaksamista riittää ja yövymme tarvittaessa autossa, teltassa tai riippumatoissa. Illan vaihtuessa jo yön puolelle kuitenkin totesimme, että eihän tässä oikeastaan nukuta ollenkaan, kun ei tuo aurinkokaan laske ja päätimme ajella perille aina Ylläkselle asti.
Matkalla yritin muistella, mikä mahtaakaan olla pohjoisin paikka, missä olen koskaan käynyt. En uskaltanut lukita vastausta, koska tapahtuma-aika sijoittuu noin 35 vuoden päähän ja matka on ollut Lappeenrannan seurakunnan järjestämä lasketteluretki pohjoisen eri laskettelukeskuksiin. Vahvaksi epäilyksi jäi Ylläs.
Lähes läpi yön ajaessa pääsee myös kohtaamaan Lapin yöttömän yön aidoimmillaan. Puolen yön aikaan aavistus hämärää laskeutuu luonnon ylle auringon ollessa silti vielä korkealla taivaalla. Sen heijastamat sävyt värjäävät ohi lipuvat pilvet oranssin punaisiksi ja lopulta koko taivas on hehkuvan oranssi. Tätä postikorttimaista maisemaa saa seurata hyvän tovin, kunnes värit liukenevat aamunkoiton vaaleiden sävyjen ottaessa vallan ja tunne alkavasta yöstä on poissa. On tavallaan aamu, vaikka onkin vielä yö.
Muutaman tunnin yöunilla heräämme seuraavaan aamuun ja lähdemme päivän ensimmäiselle seikkailulle. Tarkoituksena on valloittaa Taivaskeron huippu ja nauttia tunturimaisemista. Sitä ennen kuitenkin käymme Äkäslompolossa Jounin kaupalla hakemassa aamiaistarvikkeet, kävelemme läheisen järven rantaan, keittelemme kahvit ja nautimme rauhallisen aamiaisen. Olo on kuin lapsena eväsretkellä omalla takapihalla. Istua nökötämme pätkällä koivunrunkoa, joka on syystä tai toisesta jäänyt rannalle lepäämään. Eväät on levitelty rantahiekalle ja lopulta närkimme vielä viimeisiäkin kylmässä säilytettäviä ruokia, vaikka ei ole enää yhtään nälkä. Mutta kun ei niitä viitsi poiskaan heittää.
Kuvut täynnä ajelemme kohti Pallas-Ylläksen kansallispuistoa. Parkkipaikan kupeessa oleva luontokeskus on väliaikaisesti kiinni, mutta Hotelli Pallas tarjoaa tällaiselle turistille sen, mitä tällä visiitillä pitääkin – uuden kansallispuistomagneetin jääkaapin oveen.
Tälle päivälle valitsemme kohteeksi kansallispuiston yhden suosituimmista reiteistä, reilun kahdeksan kilometrin mittaisen Taivaskeron reitin, jossa kavutaan 809 m korkeuteen ensin Taivaskeron huipuille, siitä Liisansatulan kautta Laukukerolle ja lopulta laskettelurinteen viertä alas takaisin parkkipaikalle.
Reitti lähtee nousemaan tasaisesti ylös ylös ylös ja alkumatka ei meinaa edetä millään, kun jään ihastelemaan kaikkia tunturialueilla juuri nyt kukkivia kasveja; ruohokanukat (Cornus suecica), tunturikissankäpälät (Antennaria alpina), täpläkämmekät (Dactylorhiza maculata), tupasvillat (Eriophorum vaginatum), vanamot (Linnaea borealis) ja monet muut kaunokaiset värittivät tunturin rinteitä, kunnes kasvillisuus vain hiipuu ja hiipuu. Lopulta lohkareiden välistä pilkistivät sieltä täältä vain liesun (Cryptogramma crispa) tupsukat ja muutamat muut karummilla paikoilla viihtyvät kasvit. Viimeistään eläkkeellä aion viettää kesän pohjoisessa ja vain kuvata paikallista kasvillisuutta. Oikeasti.
Taivaskeron huipulla istahdamme vuoden 1952 olympiatulen sytytyspaikalle. Tuulee, mutta lyhythihaisessa paidassa tarkenee oikein hyvin. Ehkä kiipeämisellä on myös osuutta asiaan. Olemme molemmat hetken omissa ajatuksissamme ja annamme katseen siirtyä kaukaisuuteen. Jonnekin, minne ei tarvitse katsoa, vaan kirjaimellisesti voi antaa silmien vain levätä. Ei Pallastuntureita turhaan ole valittu yhdeksi kansallismaisemista. En mahda mitään sille, että taivaanrannan siintävät tunturijonot tuovat mieleeni Espanjan pyhiinvaellusreitin ja nimenomaan sen osuuden, jossa kiivettiin useampana päivänä peräjälkeen ensin puoli päivää ylös ja loppupäivä varpaat tuusansohjona alas. Hienoja muistoja.
Liisansatulan kohdalla arvomme hetken, jatkammeko reittiä alas vai nousemmeko takaisin ylös reitille, joka myötäilee Laukukeron rinteellä. Päädymme jälkimmäiseen ja hetken kuluttua saamme seuraa poroista, jotka ovat tulleet evästämään rinteeseen. Sen verran ovat ihmisiin tottuneet, että jatkavat ruokailuaan aivan muina poroina, vaikka oma reittimme kulkee melkoisen vierestä.
Laskettelurinteen hiihtohissien kohdalta käännymme alas ja pian puusto alkaa nousta yli otsan korkeuden. Tunturilta näkyvät lakeudet katoavat askel askeleelta ja lopulta saavumme takaisin parkkipaikalle. Mieli jää vaeltelemaan vielä pitkäksi aikaa tuntureille, vaikka jalat vievät jo uusiin maisemiin. Olen rakastunut.
Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen