Hyvin nukutun yön jälkeen istuskelimme aamulla Njurkulahden rannassa odottamassa venettä, joka veisi meidät pitkin Lemmenjokea Kultasatamaan ja pääsisimme aloittamaan vaelluksen Lemmenjoen kansallispuistossa. Olimme illalla ajaneet Ahkun Tuvalta vuokraamallemme mökille, karistaneet Kalmakaltion hiekat kengänpohjistamme, nauttineet iltapalaa ja todenneet, että kunnon yöunet ovat parasta, mitä siihen hetkeen voi itselleen tarjota. Edelliseen 48 tuntiin ei varsinaisia yöunia ehtinyt siunaantua huoltohommien vuoksi ja seuraavana päivänä olisi kuitenkin tarkoitus kulkea rinkka selässä koko päivä.
Kultahaminaan
Venematka kesti 1,5 tuntia ja vesiraja oli paikka paikoin niin alhaalla, että nousimme veneen kyydistä ja kävelimme matalikkojen ohi polkuja pitkin. Hieman pidemmän tauon pidimme Ravadaksella ja kävelimme siinä jaloitellessamme katsomaan Ravadaskönkään putousta.
Putouksen ympärille oli rakennettu kävelysiltoja ja pitkospuita kävelyä helpottamaan, joten kohde oli helppo saavuttaa. Tätä voisikin suositella matalan kynnyksen päiväretkikohteeksi, koska venekyydillä pääsee lähellä sijaitsevaan laituriin. Polut tekevät pienen, noin 2,5 km mittaisen ympyräreitin, jonka varrella on Ravadasjärven autiotupa ja nuotiopaikka. Kesäaikaan venekyyti lähtee Ravadaksesta takaisinpäin kello seitsemän.
Ravadakselta matka jatkui Kultahaminaan, jossa nostimme rinkat veneen kyydistä, kiitimme kapteenia matkasta ja mietimme ääneen, että täällä sitä nyt ollaan. Koko kevään olimme suunnitelleet reissua ja ystäväni oli kertonut tarinoita tästä paikasta. Hänelle Lemmenjoen kansallispuisto ympäristöineen oli tuttua seutua jo lapsuudesta.
Olimme etukäteen suunnitelleet, että viettäisimme Lemmenjoella kaksi yötä ja kolme päivää. Tällöin päivämatkat olisivat 10-13 kilometrin luokkaa, eli kävely olisi leppoisaa tallustelua. Itse mietin myös sitä, että maastosta tietämättömänä olisi hyvä mieluummin aliarvioida päivällä kuljettu matka, kuin toisinpäin.
Petronellan kukkulat ja Morgamoja
Kultahaminasta reitti lähti heti nousemaan ylöspäin ja havumetsä otti syleilyynsä kaksi innokasta vaeltajaa. Maasto oli hyvin hiekka- ja sorapitoista ja polkujen väri taittoi punaiseen. Ohitsemme ajoi mönkijällä ihka aito kullankaivaja ja mietin, että tämän autenttisempaan tunnelmaan Lemmenjoella ei voi päästä. Rinnettä ylös kiivetessämme vasemmalle puolellemme jäivät Petronellan kukkulat ja kuten nimestä pystyi päättelemään, on tässä taustalla tarina, jonka pääosan esittäjä on jättänyt unohtumattomat muistot jälkeensä.
Hollantilainen Petronella oli monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen päätynyt rahattomana, passittomana ja velkaantuneena Lappiin ja Lemmenjoelle. Vaikka hänen vierailunsa jäi vain muutaman kuukauden mittaiseksi, elää legenda hänestä yhä. Toimeliaisuudellaan hän lunasti kullankaivajien arvostuksen ja pian tieto tästä salaperäisestä kaunottaresta oli kiirinyt myös Inariin, jossa nimismies ryhtyi tutkimaan huhun taustoja. Lopulta Petronella pidätettiin liikkumisesta ilman passia. Häntä syytettiin vakoilusta, hotellilaskujen maksamatta jättämisestä, passitta Suomessa matkustamisesta ja viranomaisten harhauttamisesta. Todellisuudessa vakoilutarinoiden takaa paljastui vain vähäisiä rikkeitä, paljon epäonnea sekä rehellistä yrittämistä pyrkiä selviytymään.
Aamupalasta alkoi olla jo hyvä tovi, kun pääsimme ensimmäiselle autiotuvalle Morgamojaan. Kaivelimme rinkoista lounastarpeet, keittelimme vedet ja juttelimme autiotuvassa olleiden ihmisten kanssa. Nämä keskustelut ovat itselle aina sellaisia, jotka haluaisin kaivertaa syvälle muistiini, kirjoittaa ylös ja joku päivä julkaista kirjan aiheesta ”1000 tarinaa ihmisistä luonnossa”.
Tuntureilla
Morgamojan jälkeen maisema alkoi nopeasti muuttua lähes puuttomaksi tunturimaisemaksi. Polku oli edelleen helppokulkuista, leveää soratien pohjaa ja vaikka se muuttuikin aste asteelta kivikkoisemmaksi, ei se muuttunut kuitenkaan lohkareiseksi pohjaksi, jossa olisi pitänyt koko ajan seurata, mihin seuraavaksi astuu. Tunturin laelle päästyämme katsoimme taivasta hieman takavasemmalta ja totesimme, että nyt on hyvä hetki vetää sateen pitävää vaatetusta ylle. Eikä siitä hetkestä mennytkään kovin pitkään, kun saimme niskaamme kuurosateen, joka onneksi pyyhälsi ohi yhtä nopeasti, kuin mitä oli tullutkin.
Pellisenlaen kohdalla käännyimme oikealle, emmekä lähteneet pidemmälle reitille, joka olisi vienyt meidät Suomen syrjäisimmän kirjaston, Korhosen kirjaston, ohi ja palannut lopulta samalle reitille, kuin mitä kuljimme. Sen sijaan katselimme kauas kantavaa maisemaa ja erotimme Korhosen kirjaston mökin tunturin laella.
Istahdimme hetkeksi tunturin monimuotoiselle, matalalle kasvustolle ja kaivelimme rinkan sivutaskusta pientä välipalaa. Siinä olisi voinut istuskella koko päivän, mutta pieni vilkaisu sivulle sai taas toteamaan, että voisi olla järkevämpää, jos mustina vellovien pilvien osuessa kohdalle olisi jossain muualla, kuin tunturin laella. Koko päivän ilma oli tuntunut painostavalta ja oli vain ajan kysymys, koska pilvimassat muodostuisivat ukkoseksi.
Siinä olisi voinut istuskella koko päivän, mutta pieni vilkaisu sivulle sai taas toteamaan, että voisi olla järkevämpää, jos mustina vellovien pilvien osuessa kohdalle olisi jossain muualla, kuin tunturin laella.
Tunturia alas kohti Mattit Ravadasta
Tunturin rinnettä laskeuduttuamme alas alkoivat puut saada taas lisää korkeutta, ja paikka paikoin hyttysten määrä kasvoi niin suureksi, että oli mukavampi kulkea hyttysverkko hupuksi vedettynä. Mattit Ravadakselle saavuttuamme heivasin ensitöikseni kengät pois jalasta ja kahlasin kirkasvetiseen, virtaavaan jokeen. Kylmä, virtaava vesi tekee taikoja koko päivän palvelleille jaloille.
Jäimme päivätupaan keittelemään kahvia ja arvioimaan, jatkaisimmeko vielä matkaa vai jäisimmekö odottelemaan saderintaman menemistä yli. Kännykän sääsovelluksista ei ollut tässä kohtaa hyötyä, koska kenttää ei ollut. Alkuperäinen suunnitelmamme oli jäädä tähän yöksi, mutta kävelyjalkaa vipatti sen verran, että päätimme jatkaa matkaa vielä tovin eteenpäin.
Mikään kiire meillä ei ollut, joten jäimme päivätupaan viettämään vähän pidemmän tauon, joka osoittautui fiksuksi valinnaksi. Ukkonen alkoi jyrähdellä ja sade piiskasi tuvan ikkunoita hyvän tovin. Vaikka pahin rintama ei yltämme kulkenutkaan, oli sadetta mukava pidellä tuvan penkillä pötkötellen ja torkahdellen.
Yö Ravadasjärven rannalla
Sateen tauottua jatkoimme matkaa vielä kuusi kilometriä, kunnes vastaan tuli Ravadasjärvi ja sen kupeessa oleva autiotupa, nuotiopaikka ja puuceet. Päätimme, että tähän jäämme yöksi, joten purimme rinkasta riippumatot, valmistelimme päivällisen ja kiittelimme itseämme mukavasta, vajaan 20 kilometrin päiväsuorituksesta.
Ilta oli leppoisa ja pienen järvessä käydyn, jääkylmän pulahduksen jälkeen oli mukava vetää ylleen lämmin paita ja vain nauttia hetki siitä, että sen päivän aikana ei tarvinnut tehdä enää muuta, kuin mennä nukkumaan.
Seuraava aamu avautui aurinkoisena, edeltäjäänsä mukailevana kesäisenä päivänä, jossa oli pieni aavistus tuulta mukana. Söimme aamupalan kaikessa rauhassa ja pakkailimme rinkat lähtökuntoon. Aamukahvia hörppiessämme mietimme, josko vain tänäänkin käveltäisiin vähän pidempi matka ja oltaisiin perillä lähtöpisteessä iltaan mennessä. Matkalla ei ollut enää suuria nousuja eikä haastavia kävelyosuuksia, vaan reitti kulkisi joen vartta pitkin koko matkan.
Härkäkosken kohdalla mietimme, ylitämmekö joen tässä kohtaa vai valitsemmeko hieman pidemmän reitin ja tekisimme ylityksen vasta hieman myöhemmin. Päädyimme jälkimäiseen ja kuljimme aamupäivän maastoltaan helppokulkuista harjumaisemaa.
Lounastauko Searitnivalla
Searitnivan kohdalla laskimme rinkat pois selästä ja istahdimme taukopaikalle lounastelemaan. Samalla juttelimme paikalla olleen pariskunnan kanssa niitä näitä. He olivat viettäneet aikaa Saariselällä ja tulleet sitten tänne Lemmenjoelle vaeltamaan. Lounaan jälkeen kiittelimme mukavasta juttutuokiosta ja lähdimme ylittämään Lemmenjokea pienellä veneellä, joka oli kiinnitetty vaijereilla molemmille rannoille kiinni. Siinä hetken ähellettyämme pääsimme kunnialla vastarannalle ja jatkoimme matkaa.
Tässä kohtaa teimme pienen virhearvion ja valitsimme polun, joka ei ollut varsinaisesti se merkitty reitti, mutta emme myöskään kääntyneet takaisin, koska tiesimme, että varsinainen reitti ei voi mennä kovin kaukana. Vieressä kulkeva Lemmenjoki oli niin vahva kiintopiste, että eksymisen vaaraa ei ollut.
Ystäväni lähti jossain kohtaa etsimään oikeaa reittiä, koska kartan mukaan sen pitäisi olla melko lähellä. Itse jatkoin kapeampaa polkua ja sovimme, että kun hän löytää reitille, paikannamme toisemme. Loppujen lopuksi reitit kulkivatkin hyvin lähellä toisiaan ja enpä olisi uskonut, että löytäisimme toisemme poron avulla. Ystäväni soitti minulle puhelun, joka meni jotakuinkin näin:
”Joko sinä ylitit sen notkelman”
”Joo kai, tai ainakin jonkin jontkan yli menin äsken. Ja nyt olen kulkenut hyvän tovin tätä rinteen reunaa pitkin.”
”No sitten olet varmaan melko lähellä. Melkein muuten törmäsin äsken yksinäiseen poroon, joka vain juoksi tuolta metsästä. Se on varmaan tulossa sinne päin.”
”Hei joo, tuolta tulee muuten poro. Vähän tuollainen yrmeän näköinen.”
”Joo! Juuri sellainen vähän väsähtäneen ja ärtyneen oloinen.”
”Jes. Nähdään kohta.”
Viimeiset viisi kilometriä ja uusia suunnitelmia
Lopulta kulkemani kapeampi polku yhtyikin merkittyyn reittiin ja jatkoimme matkaa ystäväni kanssa. Maisema oli pysynyt melko samanlaisena jo hyvän matkaa ja aavistelimme, että se tulee jatkumaan samanlaisena aina reitin loppuun. Hetken hiljaa kuljettuamme mietin ääneen, että nyt kun tosiaan näyttäisi siltä, että kävelemme tämän reitin kahdessa päivässä suunnittelemamme kolmen sijaan ja meille jää yksi ylimääräinen päivä käytettäväksi, että josko lähtisimme vaikka kohti Saariselkää. Ja olisiko aika luksusta jopa varata hotellihuone ja nauttia seuraavana aamuna kunnon hotelliaamiainen.
Ystäväni on onneksi aina niin mukana näissä jutuissa ja tuntui, että askel keveni sillä hetkellä ja melkein teki mieli juosta loppumatka. Lemmenjoen viimeiset viisi kilometriä menivät malttamattomissa tunnelmissa ja päästessämme vihdoin Lemmenjoen kansallispuiston parkkipaikalle totesimme, että ei hemmetti, autohan on ihan toisella parkkipaikalla ja sinne on vielä 1,5 km matka. Ystäväni totesi vain, että tuossa on tuo hänen rinkkansa, jää tähän, niin hän juoksee hakemaan auton.
Mietin, että mahtaa odottavan aika muodostua pitkäksi, kun ympärillä pyöri sen sata mäkäräistä ja hyttystä, mutta jo noin 15 minuutin odottamisen jälkeen ystäväni kaarsi parkkipaikalle ja kertoi, että oli saanut kyydin ystävällisiltä kanssaretkeilijöiltä. Pakkasimme rinkat takakonttiin ja kiitimme Lemmenjoen kauniita maisemia sekä hyväkulkuisia polkuja ja jatkoimme matkaa kohti uusia seikkailuja.
Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen