”Hei siis mahtavaa! Tännehän mä olen itseasiassa aina halunnut tulla”, henkäisen, kun saavumme kohtaan, jossa Isokurun molemmin puolin nousevat tunturit saavat itsen tuntemaan kovin pieneksi. Kuinka monta kertaa olin ihastellut muiden kuvia, joissa ihmiset kävelevät loputtomalla kävelysillalla, joka mukailee tunturien välistä uomaa. Ja nyt, lähes vahingossa, olin siellä itsekin.
Pari tuntia aiemmin olimme ajelleet pohjoisen reissultamme kohti etelää, kun ystäväni totesi, että tästä ei olisi mikään mahdoton matka Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Sehän kuulosti omaan korvaani vallan mainiolta idealta ja kutsuna uuteen seikkailuun. Yleensä ennen retkelle lähtöä käyn läpi aluetta, sen nähtävyyksiä ja luen muiden kokemuksia. Nyt siihen ei ollut aikaa ja päätimme vain luottaa siiihen, että meille luontokeskuksesta meille osattaisiin suositella meille sopivinta reittiä.
Eikä siinä sitten kauaa mennyt, kun löysimme itsemme lounastelemasta Pyhällä sijaitsevasta Luontokeskus Naavasta. Samalla, kun maksoimme ostamiamme Pyhä-Luosto-magneetteja, kysyimme infosta parhaasta reittivaihtoehdosta, joka ensi kertaa tänne tulevan kannattaisi kokea. Meille suositeltiin Karhunjuomalammen reittiä, joka olisi pituudeltaan 10 kilometriä. Jalat eivät olleet vielä täysin palautuneet edellispäivien kävelystä, mutta kymmenen kilometriä ilman rinkkaa ei tuntunut mahdottomalta matkalta ollenkaan.
Jätimme auton Luontokeskus Naavan pihaan ja lähdimme kävelemään kevyen liikenteen väylää kohti reitin aloituspistettä. Kuulimme, että Isokurun kodalle vievät portaat olivat remontissa, mutta pieni kierros mäntymetsässä, jossa oli aistittavissa hieman suomaista tunnelmaa, ei haitannut ollenkaan.
Isokurua lähestyttäessä alkaa leveäksi rakennettu puupolku ja pian saavuimme pienen lammen reunalle. Seisahduimme ihastelemaan sen kauneutta ja pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät paikasta kuin pienen satumaailman.
Puupolkua pitkin Isokurulle
Isokurua lähestyttäessä alkaa leveäksi rakennettu puupolku ja pian saavuimme pienen lammen reunalle. Seisahduimme ihastelemaan sen kauneutta ja pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät paikasta kuin pienen satumaailman. Kivien välistä kasvavat saniaiset ja tunturialueelle tyypilliset maanpeittokasvit pilkistivät sieltä täältä. Pilvet heijastivat täysin tyyneen veden pintaan identtisen peilikuvan ja lampea tarkemmin tarkastellessa huomasimme, että sinne on heitetty kolikoita.
Lammen jälkeen maisema alkoi avautua pikkuhiljaa karummaksi ja kivikkoiset rinteet aukenivat molemmilla puolilla kävelysiltaa. Vasta tässä kohtaa ymmärsin, että olen itse juuri siinä maisemassa ja tarinassa, mitä olen aiemmin vain kuvista nähnyt ja muiden kertomana lukenut. Jollain lailla Isokuru tuntui paikkana sellaiselta, että olin kuullut nimen aiemminkin, mutta en vain osannut yhdistää sitä heti tähän maisemaan. No mutta, joskus käy näinkin ja hyvä niin.
Tässä maisemassa saakin kulkea hyvän matkaa, kunnes vastaan tulee toinen lampi ja polku tekee pienen käännöksen vasempaan. Lammen vesi oli yhtä kirkasta kuin edeltäjänsäkin, mutta sen reunaa ympäröi huomattavasti karumpi, kivikkoisempi maisema. Lammen reunaa kulkiessamme kuuntelimme ääntä, joka tuli jostain kaukaa päämme yläpuolelta. Kuin joku olisi huutanut kovaa ja korkealta. Hetken koitimme paikantaa äänen alkuperää, kunnes näimme haukan liitelevän Kultakeron ylärinteellä.
Pyhänkasteenputouksella
Olimme niin keskittyneitä lintubongaukseen, että Pyhänkasteenputous pääsi tulemaan eteemme, kuin varkain. Kallioiden välistä putoava vesi ei ryöpynnyt valtoimenaan leveänä putouksena. Se oli ennemminkin raivannut itselleen aikojen saatossa juuri sille sopivan uoman, josta se tippui elegantisti alas kaiken sen 17 metrin matkan. Jos vesiputousta voi kutsua naiseksi, niin tämä oli kyllä hyvin feminiininen versio. Putous laskee edessämme avautuvaan, 12 metriä syvään Pyhänkasteenlampeen.
Lammelta käännyimme kohti rappusia, joita saimme tallata aina 400 askelman verran. Koska meillä ei ollut kiire mihinkään, kävelimme rappuja kaikessa rauhassa ja käännyimme välillä katsomaan taaksemme, pidimme pienen tauon tasanteella ja kiipesimme sitten taas lisää.
Raputkin loppuivat aikanaan ja saavutimme Uhriharjun laen. Nimi on tullut siitä, että paikalla on aikanaan uhrattu peuroja ja niiden sarvia hyvän metsästysonnen toivossa.
Lammen rannassa on pieni laituri, jossa olisi muuten voinut seistä ihastelemassa maisemaa kauemminkin, mutta hyttysistä ruuhkautunut paikka ajoi meidät pois lammen rannasta ja takaisin reitille.
Karhunjuomalampi
Uhriharjulta polku vie vasemmalle Karhunjuomalammen rantaan. Siellä oli päivätupa, tulentekopaikka ja puuceet. Lammen rannassa on pieni laituri, jossa olisi muuten voinut seistä ihastelemassa maisemaa kauemminkin, mutta hyttysistä ruuhkautunut paikka ajoi meidät pois lammen rannasta ja takaisin reitille.
Karhunjuomalammen jälkeen reitti jatkui leveänä metsätienä ja maisemaa alkoi aika ajoin hallita hiihtohissien korkeat pylväät ja vaijerit. Lopulta reitti muuttui asfalttipäällysteiseksi ajotieksi ja melko jyrkäksi alamäeksi. Enää ei voinut puhua upeista maisemasta vaan ennemminkin ihmisen rakentamasta miljööstä, jota hallitsivat vuokrattavat loma-asunnot ja hiihtokeskuksen rakennukset. Tuntui jopa hieman absurdilta, että aivan nurkan takana on upeat, luonnon muovaamat maisemat kauniine yksityiskohtineen ja hetken päästä se kaikki on saanut väistyä rakentamisen tieltä.
Näin jälkikäteen mietin, että reitti olisi ollut mukavin kulkea niin, että olisi kävellyt ensin Isokurun läpi Karhunjuomalammelle ja siitä takaisin. Ja yhdistänyt reittiin vielä Tunturiaavan luontopolun, jossa olisi päässyt kävelemään soisella aavalla pitkospuilla. Ensi kerralla sitten.
Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen
