Ajelen kauniina heinäkuisena aamuna Lohjansaareen ja jätän auton entisen kyläkoulun vieressä olevalle parkkipaikalle (Pietiläntie 23, Lohja). Paavolan luontopolku lähtee aivan pienen parkkipaikan vierestä ja jään hetkeksi lukemaan infotaulua. Siinä toivotellaan tervetulleeksi luontopolulle ja kerrotaan polun varrella olevasta lehtoalueesta.
Luontopolulle
Polku nousee pienelle kasvuston peittämälle kalliolle ja ohitan entisen Lohjansaaren kyläkoulun, joka on piiloutunut omaan rauhaansa viettämään eläkepäiviään. Hetken päästä polku laskeutuu alas ja siirryn pitkospuille. Maisema on muuttunut täysin lehtomaiseksi. Ruuhkaa reitillä ei ole, mutta kapeilla pitkospuilla kaikki kohtaamiset ovat kirjaimellisesti kohtaamisia, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, koska pääsen rapsuttelemaan hetkeksi symppistä koiraa ja vaihtamaan samalla pari sanaa koiran omistajankin kanssa.
Tieto siitä, että tammet voivat elää hyvinkin 1000 vuotta, saa miettimään taas luonnossa omaa pienuuttani. Minä olen täällä vain käymässä ja jos yhden sukupolven iäksi lasketaan 30 vuotta, ehtii tämän tammen nähdä vielä noin 25 sukupolvea minun jälkeeni.
Paavolan tammi
Pitkospuilta vasemmalle erkanee polku, jonka päässä odottaa se, minkä vuoksi tänne tulin – Paavolan tammi. Tämä vanhus on todellakin ottanut tilan itselleen ja kasvaa omalla kumpareellaan ylhäisenä ja hyvin tietoisena siitä, että on varmasti kulmakunnan iäkkäin ja arvostetuin puuvanhus.
Näky saa minut hymyilemään ja toteamaan lähes ääneen, että herranen aika. Osasin odottaa, että puu on suuri, mutta että näin suuri. Ympärysmittaa tammella on 470 cm ja sen iän on arvioitu olevan yli 300 vuotta. Tieto siitä, että tammet voivat elää hyvinkin 1000 vuotta, saa minut miettimään taas luonnossa omaa pienuuttani. Minä olen täällä vain käymässä ja jos yhden sukupolven iäksi lasketaan 30 vuotta, ehtii tämän tammen nähdä vielä noin 25 sukupolvea minun jälkeeni.
Kierrän tammen ympärille rakennetut pitkospuut ja käyn halaamassa puuta. Painan poskeni sen runkoa vasten ja hengitän ensin syvälle sisään ja pitkään ulos. Tällaisella puulla on rauhoittava vaikutus. Istahdan läheiselle penkille ja annan ajatusten vain tulla ja mennä. Nautin luonnon äänistä ja koitan painaa mieleeni puun yksityiskohtia.
Lehtometsää
Penkillä aikani istuttuani kuulen seuraavan sukupolven ääniä ja näen polun päässä vanhemmat pienten lasten kanssa. Jatkan matkaa ja annan heille oman rauhan ihastella tätä puuvanhusta. Palaan takaisin luontopolulle ja kuljen pienen ylämäen laelle ja melko samaa vauhtia takaisin polkua pitkin alas. Molemmilla puolilla kasvaa euroopanpähkinäpensaita ja ihastelen niiden monirunkoisia, kaartuvia oksia. Vaikka pähkinäpensas pärjää hyvin omillakin kotinurkilla II-vyöhykkeellä, ei se ole levinnyt samalla lailla lehtojen kasvustoksi, kuin mitä se on täällä aavistuksen etelämmässä I-vyöhykkeellä.
Koko luontopolku on vain reilun kilometrin mittainen ja hetken lehtometsässä käveltyäni polku kääntyy kulkemaan aidan viertä. Aidan toisella puolella on suuri hedelmälajipuisto, Fruticetum, jonka toimintaan olisi joskus todella mielenkiintoista päästä tutustumaan.
Kun polku kääntyy takaisin metsää kohti, ollaankin jo polkujen risteyskohdassa ja jatkan matkaani samaa polkua pitkin, kuin mitä lähtiessä kuljin. Polku oli oikein mukava kohde pienelle kävelylle metsässä ja vaikka kuljettu matka oli vain reilun kilometrin, oli reitillä nähtävää enemmän, kuin monella pidemällä reitillä yhteensä.