Musta kursori vilkkuu valkoisella taustalla, kun käyn päässäni läpi, mistä aloittaisin, mitä kirjoittaisin vai kirjoittaisinko mitään. Mietin, kuinka kaksiteräinen miekka on se, että haluan tarinoillani lisätä ihmisten tietoisuutta luontokohteista ja samalla edistää hyvinvointia. Toisaalta taas pohdin, kuinka paljon luonnon kantokykyä rasitan sillä, että ylipäätään kirjoitan luontokohteista.
Vastuullinen retkeily
Vaikka retkeilen aina luontoa kunnioittaen, en silti koe, että jokaiseen tarinaani minun pitäisi erikseen muistuttaa siitä, että roskia ei jätetä luontoon sekä huolehditaan siitä, että tulet tehdään vain niille varatuilla paikoilla ja ainoastaan silloin, kun metsäpalovaroitus ei ole voimassa. Lisäksi muistetaan kulkea aina poluilla, jos se vain on mahdollista, jotta ei aiheuteta turhaa rasitusta metsäpohjalle. Eikä unohdeta kunnioittaa lintujen pesintäaikaa ja monta, monta muuta asiaa, jotka pitäisi olla itsestään selviä, kun liikutaan luonnossa.
Tuskailen usein sitä, kuinka kauas aivan liian moni onkaan luonnosta ja luontoyhteydestä ajautunut. Aivan kuin luonto olisi ihmistä varten, eikä toisinpäin. Kuin ei ymmärrettäisi luonnon voimaa ja sitä, että me olemme täällä vain vierailijoita, joiden tulisi kunnioittaa sitä, mitä jo on, eikä yrittää valjastaa sitä kaikkea meidän käyttöömme. Kuinka tässä ekosysteemissä jokaisella asialla, kasvilla ja eläimellä on oma paikkansa, eikä kukaan ole ylitse muiden.
Kaunis, mutta haavoittuva
Tällaisia syvään päätyyn heitettyjä asioita mietin, kun ajelimme kohti Hollolaa ja Kiikunlähdettä. Aikanaan luin ensin juttuja tästä kauniista luontokohteesta ja muutama vuosi siitä jutut olivat muuttuneet uutisoinniksi, kuinka kohteelle pääsyä rajoitetaan ja kuinka luonnon sekä alueella asuvien ihmisten kantokyky kärsii tämän kauniin lähteen jatkuvista ihastelijoista. Tai oikeastaan heistä, jotka eivät kunnioita jokamiehen oikeuksia tai toisten yksityisyyttä. Tai heistä, jotka tekevät ilkivaltaa tai omalla välinpitämättömyydellään eivät noudata annettuja ohjeita.
Vaikka en olisi lukenut yhden yhtä artikkelia siitä, kuinka lähdettä ympäröivä maasto on kulunut runsaiden vierailijamäärien vuoksi tai kuinka asukkaille on aiheutunut tästä häiriötä, on se hyvin havaittavissa kohteelle saavuttaessa. Parkkipaikkaa ei ole, lähteelle vievä tie on suljettu moottoriajoneuvoilta (pl. siellä asuvat ihmiset), pihateiden varsilla on erilaisia kieltokylttejä ja piikkilankaa on vedetty rajaamaan maita. Tuntuu, kuin koko alue huutaisi me vastaan te.
Ajelemme pari kertaa tietä suuntaan ja toiseen, kunnes löydämme tien laidasta pienen levennyksen, jonne saamme auton siksi pieneksi hetkeksi, että käymme ihastelemassa lähteen kauneutta. Montaa askelta autolta emme ehdi ottaa, kun pääsemme keskustelemaan paikallisen kanssa. Harmitus on selkeästi aistittavissa, vaikka puhuttu aihe on jotain aivan muuta ja se on verhoiltu hymyn taakse, joka on kaukana aidosta. Sanomatta jääneet sanat ja rivien välistä aistittu musta alue on niin syvä, että uskon luonnon palautuvan alueella ennalleen paljon ennen sitä, että paikalliset unohtavat.
Kiikunlähteen kauneimman, turkoosinsinisen kohdan luokse on rakennettu näköalatasanne, josta pääsemme ihailemaan lähdettä. Ja kyllä, se on juuri niin kaunis, kuin mitä kuvat antavat ymmärtää. En hetkeäkään ihmettele lähteen suosiota, vaikka edelleenkään mieleeni ei mahdu se, miksi kukaan aiheuttaisi alueella epäjärjestystä, saati tekisi ilkivaltaa. Eikö ennemminkin tällaisen näin erikoisen luontokohteen edessä tulisi hiljentyä ja sanoa vaikka kiitos. Hengittää syvään ja antaa mielen rauhoittua. Olla kiitollinen, että sai nähdä tällaisen.
Ihastelemme lähdettä hetken, seisomme hiljaa tasanteella ja katselemme ympärillemme. Maisema on kuin satumetsästä ja hetkestä puuttui enää se, että puiden takaa olisivat kurkistaneet maahiset ja oksilla olisivat istuneet keijukaiset.
Näin jälkikäteen mietin, olisiko pitänyt jättää käymättä, mutta toisaalta olen iloinen, että kävin. En siksi, että lähde oli kaunis vaan siksi, että nyt ymmärrän.